Atomipommitusta edeltänyt elämä
Vuonna 1945 asuin äitini Hisayon ja kahden vanhemman sisareni kanssa Kusunoki-chossa 1-chomessa. Vaikka olin tuolloin Misasan kansakoulun yläasteen ensimmäisen luokan oppilas, työskentelin päivittäin tehtaissa ja muissa paikoissa osana oppilaiden mobilisointia, joten en koskaan osallistunut koulun oppitunneille. Minut mobilisoitiin yhdessä 40 luokkatoverini kanssa Nissan Motor Co., Ltd:n Misasa-honmachi 3-chomen tehtaaseen. Myös kaksi vanhempaa sisartani työskenteli, Kazue Postipankin haarakonttorissa ja Tsurue armeijan vaatetusvaraston haarakonttorissa.
6. elokuuta
Tuonakin aamuna minä työskentelin mobilisoituna oppilaana Nissan Motor Co., Ltd:ssä. Mobilisoidut luokkatoverini ja minä olimme hajallaan ympäri tehdasta minun työskennellessäni toimistossa, jossa hoidin erilaisia työtehtäviä, kuten vein työntekijöille osia tilausten tultua tehdassalista. Tuolloin salista oli tullut muutamia ruuveja koskeva pyyntö, joten lähdin toimistosta kantaen kahta laatikkoa käsissäni ja aloin kävellä kohti rakennuksen takaosassa sijaitsevaa tehdasta. Yhtäkkiä minut ympäröi kaasupolttimen räjähtävältä liekiltä näyttävä sininen valo, ja samalla näkökenttäni pimeni ja tuntui kuin olisin leijunut ilmassa. Luulin välittömästi, että meihin oli kohdistunut pommitus, vaikka ilmahyökkäyshälytys oli peruutettu ja olimme täysin puolustuskyvyttömiä. Ajattelin heti, että "ohhh, minä kuolen..."
En oikeastaan ole varma kuinka monta minuuttia kului, mutta kun palasin tajuihini, huomasin makaavani maassa. Hetken kuluttua sumun ikään kuin vähitellen hälvettyä sain näkökykyni takaisin, mikä sai minut ajattelemaan: "Olen elossa!"
Luultavasti olin kaatunut kaasusylinteriin, joka oli keikahtanut kumoon lähellä ja raapaissut käteni ihoa. Myöhemmin ajateltuna pääni oli atomipommituksen aikana ajeltu ja minulla oli päälläni vain lyhythihainen pyöreäkauluksinen paita sekä lyhyet housut, joten sain pahoja palovammoja paljaina oleviin kohtiin. Mutta tuolloin en pystynyt heti käsittämään vammojeni laajuutta enkä oikeastaan tuntenut kipua. En nähnyt luokkatovereitani, joiden kanssa työskentelin, ja tunsin huolta perheestäni, joten päätin palata kotiin. Kun aloin kävellä, näin tehtaan suuren portin kaatuneen ja huomasin noin kolme henkilöä, jotka olivat jääneet loukkuun sen alle. Yhteisvoimin muutamien lähellä olleiden ihmisten kanssa saimme heidät vedettyä portin alta, minkä jälkeen kaikki sanoivat "Mennään! Mennään", ja pakenimme tehtaalta.
Atomipommituksen jälkeinen tilanne
Kaupunki oli täysin peittynyt romahtaneiden rakennusten ja muurien alle, enkä edes nähnyt teitä. Kaikkialla oli sumeaa savua aivan kuin se olisi peräisin pienestä tulipalosta kaikkien kadulla kävelleiden kärsiessä palovammoista ja joidenkin paetessa pitäen tiukasti kiinni lapsistaan. Kävellessäni roskien ja kaatuneiden puiden yli ulostyöntyvä naula meni kengänpohjani läpi ja lävisti jalkani, mutta olin tuolloin niin kauhuissani, etten kyennyt tuntemaan lainkaan kipua. Jalkojeni alla olevien romujen seasta saatoin kuulla heikosti valittavia ääniä ihmisten pyytäessä: "Auta minua", mutta helvetillisten näkymien keskellä olin joutunut paniikkiin ja jatkoin vain kotiani kohti apua anovia auttamatta.
Päästyäni kotiin huomasin, että talomme oli täysin tuhoutunut. Vaikka oletin äitini ja siskoni olevan siellä, en nähnyt heistä merkkiäkään. Koska olin kuitenkin vasta 12-vuotias, minut valtasi heti ahdistus ymmärrettyäni "olevani aivan yksin tässä maailmassa". Tuijotin litistynyttä taloamme tokkurassa jonkin aikaa ja osasin vain ajatella "kaiken olevan lopussa". Näin tehdessäni kuulin lähellä olevien ihmisten sanovan: "Tuli leviää. Lähde pois täältä!", jolloin sain vähitellen kerättyä päättäväisyyttä paetakseni. Kävellessäni esikaupungissa sijaitsevaan perheemme etukäteen päättämään evakuointipaikkaan satuin törmäämään Nakamura-nimiseen luokkatoveriini, joka oli mobilisoitu kassani samaan tehtaaseen. Hän oli lähdössä turvaan sukulaisensa kotiin Mitaki-machiin, ja hän pyysi minua tulemaan mukaansa sanoen: "Mennään yhdessä."
Koska Mitaki-machi sijaitsi rinteessä, jonka alueella ei ollut paljoakaan vaurioita, totesimme talon olevan vain hieman vahingoittunut muutamien ikkunoiden ollessa rikki. Hänen tätinsä sanoi meille: "Luojan kiitos, että olette turvassa, luojan kiitos." Hän antoi meille riisipalloja, mutta minulla ei ollut ruokahalua enkä pystynyt syömään. Lopulta pystyin lepäämään hetken, jolloin aloin tuntea kipua kehossani ja tajusin, että minussa oli jotain vialla. Olin palanut kaikkialta, missä vaatteet eivät peittäneet ihoa, ja kehoni oli peittynyt niin suurilla rakkuloilla, että niiden sisällä oleva vesi liikkui aaltoilevasti. En ollut pitänyt lakkia, joten myös pääni oli palanut ja jyskytti kipeästi. Vaikka sanotaan, että yleensä ihminen kuolee, jos kolmasosa hänen kehostaan on palovammoilla, olin mielestäni palanut vielä tätäkin enemmän.
Muistaakseni hieman ennen keskipäivää alkoi sataa. Se tuntui hyvältä palaneella kehollani, niinpä annoin sateen osua siihen jonkin aikaa. Kun alas valuvaa sadetta katsoi tarkasti, siinä saattoi nähdä loistavia kipinöitä samaan tapaan kuin öljyssä. Siitä huolimatta, etten tuolloin ymmärtänyt asiaa ollenkaan, tajuan nyt, että se oli radioaktiivista "mustaa sadetta".
Myöhemmin jätin hyvästit Nakamuralle ja aloin jälleen kävellä päästäkseni Yasu-muran (nykyinen Asaminami-ku Hiroshiman kaupungissa) kouluun, joka oli evakuointipaikkamme. Kehoni tuntui yhä kuumalta, joten otin muutamia kurkkuja läheiseltä pellolta, puristin niiden mehua palovammoilleni ja jatkoin kävelyä.
Kun lopulta saavuin koululle, hätäapuasema oli auki ja täynnä loukkaantuneita ihmisiä, jotka makasivat maassa riveissä vierekkäin aivan kuin tonnikalasaalis. Sain siellä lääkärinhoitoa ensimmäistä kertaa, ja palovammoilleni vain levitettiin ruokaöljyä. Koulu oli niin tupaten täynnä atomipommituksen uhreja, että minut määrättiin uuteen erilliseen suojapaikkaan. Kun olin siirtymässä sinne, kohtasin yllättäen sisareni Tsuruen. Hän oli ollut kotona atomipommin räjähtäessä, ja hänen haavoittuneen päänsä ympärille oli kiedottu side. Onnistuttuani vihdoin tapaamaan sukulaisen ajattelin, että: "ahhh, en loppujen lopuksi olekaan yksin", ja olin helpottunut. Sisareni kertoi minulle, että äitimme oli turvassa, ja menimme etsimään häntä. Äitini oli ollut verannalla atomipommituksen aikana, joten hänen jalkaansa oli tullut syviä viiltoja ja hän oli saanut palovammoja kasvoihinsa. Myöhemmin päädyimme siellä yhteen toisen sisareni Kazuen kanssa, joka työskenteli Postipankin haarakonttorissa.
Pysyimme Yasu-murassa sodan loppuun saakka. Muistan, että minut valtasi helpotuksen tunne, kun ymmärsin, ettei minun tarvitse mennä sotaan. Oleskelimme suunnilleen kaksi viikkoa Yasu-murassa, ja myöhemmin muutimme sukulaisten taloon isäni kotikaupunkiin Gono-muraan, joka sijaitsi Takata-gunissa (nykyinen Akitakatan kaupunki).
Kun terveyteni heikkeni edelleen, jotkut ympärilläni alkoivat sanoa: "Hänellä ei ole enää paljoa aikaa." Lääkäri oli lähetetty Gono-muraan, joten minut pantiin ison kaksipyöräisen kärryn päälle ja vietiin saamaan lääkärinhoitoa. Siellä palovammojani hoidettiin ensimmäistä kertaa jollakin valkoisella palovammalääkkeellä, ja sain vihdoin todellista lääketieteellistä hoitoa. Vaikka sainkin lääketieteellistä hoitoa, palovammani olivat niin vakavia, etten voinut riisua vaatteitani, vaan ne piti leikata irti saksilla. Minulla oli korkea kuume ja pystyin käymään vessassa vain jonkun pidellessä minusta kiinni. Omista vammoistaan huolimatta äitini huolehti minusta, joka olin hänen nuorin lapsensa ja ainoa poikansa. Muistan, että äitini oli hereillä koko yön leyhytellen minua lakkaamatta ja sanoen: "On kuuma, eikö olekin?" Kun palovammani alkoivat parantua, nenäni alkoi vuotaa usein verta. Joskus verenvuotoa ei saatu loppumaan ennen kuin lääkäri antoi minulle pistoksen, joka pysäytti vuodon.
Toivuin vähitellen ja aloin käydä paikallista koulua. Tuossa koulussa oli noin kolme oppilasta, jotka olivat myös siirtyneet Hiroshiman kaupungista kärsittyään atomipommituksen seurauksista.
Jossain kohtaa syyskuuta minua alkoi askarruttaa, millaiseksi Hiroshima oli muuttunut, ja menin itsekseni bussilla Hiroshiman kaupunkiin. Lähellä talomme raunioita huomasin naapureidemme asuvan joissakin rakentamissaan mökkiparakeissa ja pääsin juttelemaan heidän kanssaan. Alueella oli muitakin sinne tänne rakennettuja mökkejä, jotka tarjosivat juuri ja juuri tarpeeksi suojaa sateelta. Kävin Nissan Motor Co., Ltd:n tehtaalla, jossa olin ollut atomipommituksen aikana, ja satuin törmäämään laitoksen johtajaan. Hän kysyi minulta, miten voin, ja kertoi sitten, mitä atomipommituksen yhteydessä oli tapahtunut. Tunsin jälleen kauhua, kun hän kertoi minulle, että toimistossa – siinä samassa toimistossa, jossa olin ollut juuri ennen pommitusta – olleen naisen silmämunat olivat pulpahtaneet ulos atomipommin seurauksena. En koskaan jälkeenpäin tavannut yhtäkään 40 luokkatoveristani, jotka olivat työskennelleet samassa tehtaassa, enkä vielä tähän päivään mennessäkään ole koskaan saanut tietää heidän olinpaikkojaan.
Elämäni uudelleenrakentaminen
Kaksi tai kolme vuotta myöhemmin muutin Hiroshiman kaupunkiin rakentamaan elämääni uudelleen, sillä maaseudulta ei löytynyt töitä. Koska minulla ei ollut akateemista taustaa, työllistyminen oli todella vaikeaa. Työskentelin kuitenkin sanomalehtien jakelupoikana, rakennustyömailla ja tein vähän mitä tahansa saadakseni itselleni ruokaa.
Kun olin 23-vuotias, päätin mennä naimisiin, ja koska koin haluavani, että vaimoni tietää kaiken, kerroin hänelle selviytyneeni atomipommista. Kun vaimoni ymmärsi kaiken, hän suostui menemään naimisiin kanssani. Tuolloin sanomalehdissä ja tiedotusvälineissä oli paljon tietoa atomipommista selviytyneiden saamista jälkivaikutuksista, mutta yritin kovasti olla lainkaan huolehtimatta. Olin 27-vuotias, kun ensimmäinen poikani syntyi, ja samana vuonna lankoni hankki minulle töitä Toyo Industries Co:sta (nykyinen Mazda Motor Corporation). Siihen asti olin vaihtanut työpaikkaa jatkuvasti, mutta lankoni kannusti minua olemaan kärsivällinen ja tekemään kovasti töitä, joten aloitin sen työn yrittäen päättäväisesti tehdä parhaani lapseni vuoksi.
Terveyshuolia
Keskustellessani samassa myöhäisillan vuorossa kanssani olleiden työtovereiden kanssa, tutustuin henkilöön, joka oli altistunut atomipommitukselle ollessaan Aioi-sillalla. Koska hän oli ollut lähes atomipommituksen hyposentrumissa, olin järkyttynyt siitä, mitä hän kertoi minulle. Hän oli saanut atomipommin uhripoliittiselta toimikunnalta pyynnön läpikäydä lääkärintarkastus. Koska olimme molemmat atomipommista selviytyneitä, meitä kiinnosti melkoisesti keskustella muun muassa huolestuttavista asioista keskenämme. Hänen fyysinen kuntonsa kuitenkin heikkeni ja hän joutui sairaalaan, ja vaikka hän palasi vielä kerran työpaikalle, hän nukkui pois 50-vuotiaana. Huoli terveydestä valtasi minut toistuvasti, joten luulen, että saattaa olla eräänlainen ihme, että olen onnistunut pysymään elossa tähän asti. Jatkoin työskentelyä, kunnes jäin eläkkeelle 55-vuotiaana.
Rauhantoivotus
Olen päättänyt kertoa atomipommitukseen liittyvistä kokemuksistani siksi, että samalla kun tunnen fyysisten voimieni heikkenevän ikääntymisen myötä, toiveeni kertoa kokemuksistani nyt nuoremmille sukupolville kasvaa yhä voimakkaammaksi. Koska nuorten ei nykyisin ole pakko lähteä taistelemaan, kuten entisaikoina, vaan he ovat pikemminkin vapaita tekemään mitä haluavat, haluan heidän ymmärtävän edes hiukan 64 vuoden takaisista tapahtumista, jotka tuntuvat tänä päivänä käsittämättömiltä. Samoin toivon heidän ymmärtävän edes vähän henkensä menettäneiden nuorten ajatuksia ja edellisen sukupolven kärsimyksiä.
Haluan lisäksi kannustaa nuorta sukupolvea jatkamaan sitkeästi rauhantoimintaa sekä tavoittelemaan ydinaseiden hävittämistä, jotta se, mitä minä olen kokenut, ei koskaan enää toistuisi. Siinä ei olisi mitään miellyttävää, että jonkun täytyisi käydä läpi samanlainen tragedia. Haluaisin todellakin nähdä ydinaseiden h |
