Atomipommitusta edeltänyt tilanne
Olin tuohon aikaan Ujinan kansakoulun neljännellä luokalla. Isäni, joka oli silloin 41-vuotias, määrättiin armeijan osastona toimivaan laivaston päämajaan, johon kuuluvalla sotilasaluksella hän oli ollut ulkomailla suurimman osan vuodesta ja jolta hän oli palannut Ujina-machissa (nykyinen Minami-ku Hiroshiman kaupungissa) sijaitsevaan kotitaloomme vain noin kerran kuudessa kuukaudessa. Tuolloin 31-vuotias äitini oli kätilö, joten riippumatta siitä, miten vaarallista kaupungissa oleskelusta tuli, hän ei voinut lähteä turvaan, koska hänellä oli potilaita huolehdittavanaan. Kanssamme asuivat myös pikkusiskoni, joka oli yhden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen, ja 80-vuotias isoäitini (isäni puolelta). Olimme ottaneet myös serkkuni asumaan meille, sillä Korean niemimaalla telakkaa johtanut setäni halusi hänen opiskelevan japanilaisessa koulussa.
Muistoja koululaisten evakuoinnista
Suunnilleen huhtikuussa 1945 Ujinan kansakoulun luokilla kolme–kuusi olleet lapset osallistuivat koululaisten evakuointiin. Meidät erotettiin toisistamme ja lähetettiin Miyoshi-chohon, Sakugi-soniin tai Funo-soniin (nykyinen Miyoshin kaupunki) prefektuurin pohjoispuolelle. Minä menin Jojun-jin temppeliin Miyoshi-chohon.
Temppelin ruoka koostui lähes kokonaan soijapavuista. Ateriat muodostuivat vain pienestä määrästä riisillä kuorrutettuja soijapapuja, ja jopa välipalat koostuivat soijapavuista. Yhdessä vaiheessa yksi riisipallo katosi temppelipapin yläasteikäisen pojan lounasrasiasta. Opettajat kokosivat meidät kaikki istumaan temppelin pääsaliin ja sanoivat vaativasti: "Sen, joka varasti riisipallon, on tunnustettava."
Temppelin lähellä oli suuri Tomoe-bashi -niminen silta, jonka vieressä oli pyhäkkö. Tässä pyhäkössä kasvoi suuri kirsikkapuu, joka kannatteli tuolloin kirsikoita. Vanhemmilla lapsilla oli tapana kiivetä puuhun ja poimia kirsikoita syötäviksi. En tiennyt asiasta mitään, mutta vanhemmat lapset kutsuivat minua ja käskivät minun seistä puun alla vahtimassa kasvot poispäin suunnattuina. Juuri kun tein niin, vanha mies tuli huutamaan meille ja tarttui minuun. Sitten hän katsoi ylös ja huusi muille lapsille: "Tulkaa alas sieltä!", jolloin vanhemmat lapset tulivat myös alas puusta. Vanha mies piteli kiinni kädestäni ja itkin, kun hän kysyi minulta, mistä olin kotoisin. "Jojun-jin temppelistä" sanoin, mihin hän vastasi: "OK siinä tapauksessa" ja päästi käteni irti. Sitten vanha mies sanoi: "Kasvatan sipuleita ja muita kasviksia täällä alhaalla. Jos tallaat niitä, niitä ei voida syödä. Et kerta kaikkiaan voi tehdä niin. Lopeta itkeminen." Sinä iltana vanha mies toi meille höyrytettyjä bataatteja ja muuta ruokaa syötäväksi. Vaikka hän oli aluksi pelottava, oli hän todellisuudessa hyvin ystävällinen, ajattelin. Luulen, että hänestä vaikutimme säälittäviltä varastaessamme kirsikoita, koska olimme niin nälkäisiä.
Evakuoidut koululaiset saivat toisinaan vanhempiensa lähettämiä muun muassa makeisia. Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut mahdollisuuksia maistaa niitä. Myös äitini lähetti minulle muun muassa kovia karkkeja, jotka oli valmistettu paahdetuista soijapavuista, mutta opettajat takavarikoivat ne kaikki. Vanhempien lasten sanojen mukaan kaikki ne luultavasti päätyivät opettajien vatsoihin.
Joukossamme riehui kova täiepidemia. Meillä oli tapana levittää sanomalehti alle ja kammata täit pois hiuksistamme. Täit muuttuivat mustiksi veren imemisestä, ja me murskaisimme ne. Meillä oli tapana levittää käyttämämme paidat ulos kuivumaan temppelin aurinkoiselle verannalle.
6. elokuuta
Isäni oli palannut ulkomailta tasan viikkoa ennen atomipommin pudottamista, joten minäkin kiiruhdin kotiin tapaamaan häntä. Minun oli määrä palata evakuointipaikkaan 5. elokuuta, mutten saanut lippua sille päivälle, joten otin lipun 6. päiväksi.
Elokuun 6. päivän aamuna äitini lähti Hiroshiman asemalle saattamaan minua kantaen pikkusiskoani selässään. Naapurustossani asui iäkäs nainen, joka aikoi vierailla Miyoshiin evakuoidun lapsenlapsensa luona, joten nousimme junaan yhdessä. Nousimme Geibi Linja -junaan ja istuimme selät junan menosuuntaan kulkiessamme kohti Miyoshia. Kun olimme juuri saapumassa ensimmäiseen tunneliin, näin kolme laskuvarjoa. Sitten juna ajoi sisään tunneliin ja yhtäkkiä pommi räjähti.
Meihin kohdistui valtava isku, ja korvissani kajahteli voimakas jylisevä ääni. Koska olin parhaillaan istumassa, olin kunnossa, mutta kaikki seisomassa olleet ihmiset, jopa aikuiset, keikahtivat taaksepäin ja kaatuivat lattialle. En kuullut hyvin, aivan kuin korvani olisi tukittu kivillä.
Tullessamme ulos tunnelista atomipommin savu näytti uskomattoman kauniilta. Iäkäs nainen ja minä vain katselimme sitä ja totesimme: "Hyvänen aika, onpa ihmeellistä." Koska olin vasta lapsi, en pystynyt edes kuvittelemaan, mitä Hiroshimassa oli tapahtunut.
Kun saavuimme Miyoshiin, iäkäs nainen kertoi minulle: "Radiossa sanotaan, että Hiroshima on täysin tuhoutunut." En kuitenkaan vieläkään voinut oikein ymmärtää, mitä oli meneillään, joten menin keskipäivällä kouluun kitkemään rikkaruohoja. Siellä kouluun saapui ensimmäistä kertaa kuorma-auto, joka kuljetti atomipommituksen uhreja Hiroshimasta. Kun nämä pahoin palaneet ihmiset nousivat kuorma-autosta toinen toisensa perään, olin varsin järkyttynyt. Henkilö, joka yritti pidellä kasvojensa ihoa kämmenensä avulla ihon roikkuessa poskesta, nainen, jonka rinta oli repeytynyt kokonaan, ja henkilö, joka piti bambuluutaa ylösalaisin käyttäen sitä tukikeppinä hoiperrellessaan eteenpäin; muistan tämän näkymän elävästi yhä tänä päivänä. Enemmän kuin peloissani, olin todella hämmästyksissäni.
Perheeni kokemus atomipommituksesta
Noin kolme päivää atomipommituksen jälkeen sain temppeliin viestin Hiroshimassa olevalta perheeltäni. Sitten 12. tai 13. elokuuta palasin junalla Hiroshimaan kuudennella luokalla olevan Nobu-chan-nimisen naapurinpojan kanssa. Tapasin isäni Hiroshiman asemalla ja kävelin hänen kanssaan kotiin Hijiyama-kukkulan viertä kulkevaa tietä pitkin. Muistan, että kävellessämme isäni kertoi minulle perheemme tilanteesta ja sanoi, ettei: "Mikään enää koskaan kasva täällä 70 vuoteen."
Kun saavuimme kotiin, näin äitini käärittynä lakanoihin päästä varpaisiin. Hänet oli luultavasti kääritty lakanoihin matojen lisääntymisen estämiseksi, sillä hän oli saanut palovammoja koko kehoonsa. Pikkusiskonikin oli saanut palovammoja joka puolelle kasvojaan ja hän oli palanut mustaksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat myös pahasti palaneet, joten myös hänet oli kiedottu lakanoihin. Koska hän oli hyvin nuori, hän pelästyi äitini ulkonäköä ja itki koko ajan.
Kun atomipommi pudotettiin, äitini ja sisareni odottivat raitiovaunua Enko-sillalla. Noin tuntia aikaisemmin, kun ilmahyökkäyssireeni oli soinut, äitini oli lainannut ilmahyökkäyshuppunsa naapurustossa asuneelle iäkkäälle naiselle, joka oli kertonut unohtaneensa omansa. Tästä syystä äitini oli kylpenyt kauttaaltaan atomipommin valossa. Sisartani kannettiin äitini selässä, joten hänen vasen jalkansa, kätensä ja kasvonsa paloivat. Äitini otti sisareni pois selästään ja upotti hänet matkan varrella useita kertoja palonsammutusveteen heidän paetessaan turvaan Hiroshiman aseman takana olevalle itäiselle harjoituskentälle.
Isoäitini oli ollut kotona, kun atomipommi räjähti. Vaikka talo ei ollut palanut, se vaurioitui pahasti.
Isäni ja serkkuni käyttivät kaksi kokonaista päivää kävellen ympäri kaupunkia etsimässä äitiäni ja sisartani. Kun he löysivät heidät, äitini saamat palovammat olivat turvottaneet hänen kehoaan niin paljon, ettei osattu sanoa, oliko hän nainen vai mies. 6. elokuuta äidilläni oli sattumalta ollut yllään vaatteita, jotka hän oli tehnyt isäni ulkomailta lähettämistä materiaaleista. Äitini oli ottanut pienen vaatetilkun, joka oli hädin tuskin jäänyt palamatta, ja sitonut sen tunnusmerkiksi sisareni käteen. Kun isäni ja serkkuni tulivat etsimään heitä, yksivuotias sisareni huomasi serkkuni ja huusi hänelle: "Aa-chan!" Kun he sitten näkivät kankaan hänen kädessään, he tiesivät löytäneensä molemmat. Äitini sanoi: "Olen lopussa, joten ota vain lapsemme ja mene kotiin", mutta isäni laittoi heidät molemmat isoihin kaksipyöräisiin vaunuihin ja toi heidät kotiin.
Äitini kuolema
Äitini menehtyi 15. elokuuta. Isäni teki vanhasta puusta yksinkertaisen kannettoman arkun hänen ruumistaan varten, ja tuhkasimme hänet talomme takana olevalla tyhjällä tontilla. Kaikki käyttivät tätä kenttää ruumiiden polttamiseen, joten kaikki se haju pääsi sisään taloon, ja se oli melkein sietämättömän epämiellyttävä haju.
Äitini lausui kuolinsanansa isoäidilleni: "Anoppi, haluaisin syödä isonperunan." Sodanaikaisen ruokapulan vuoksi äidilläni oli tapana viedä kimonojaja erilaisia tavaroita maaseudulle vaihtaakseen niitä perunoihin ja muihin elintarvikkeisiin. Luulen, että äitini söi tavallisesti pienimmät perunat niistä, joista hän oli onnistunut käymään vaihtokauppaa. Pienet perunat maistuivat hyvin karvailta, eikä niitä juurikaan syödä nykyään.
Rukoillakseni äitini sielunrauhan puolesta, osallistun joka vuosi Toro Nagashiin (seremonia, jossa paperilyhdyt lipuvat jokea pitkin). Teen tarjouksen suurista keitetyistä perunoista. Jopa nyt, kun näen suuren perunan, mietin sitä, miten haluaisinkaan antaa sen äidilleni syötäväksi.
Kaupunkini sodan jälkeen
Laajaa Ujinan kansakoulun yläpuolista vallialuetta käytettiin krematoriona. Ruumiit vain kiedottiin peltilevyihin ja poltettiin niiden sisällä. Peltilevyihintehtiin aukko vainajan päätä varten. Meillä lapsilla oli tapana kulkea läheltä sitä paikkaa, missä ruumiita tuhkattiin, mennessämme mereen uimaan. Toisinaan saatoin ajatella: "Voi, pää palaa nyt." Astuin myös useiden luiden päälle ohittaessani sitä paikkaa. Luulen, että alue toimi krematoriona siihen asti, kun olin peruskoulun kuudennella luokalla.
Elämä oli todella kurjaa sodan jälkeen, mutta ei ainoastaan meille; kaikkien oli elettävä samojen koettelemusten kanssa sinä aikana.
Sisareni sodan jälkeen
Sisareni, joka oli ollut äitini seurassa atomipommin räjähtäessä, saatiin pelastettua. Tuohon aikaan ihmiset sanoivat, että oli ihme, että sisareni ikäinen pieni lapsi saattoi selviytyä. Varttuessaan sisareni kuuli koko ajan lausahduksia: "Hienoa, että selvisit. Miten hienoa, että olet elossa."
Sisareni jalkaan jäi kuitenkin kauheita keloideja, ja niistä tuli epämuodostuneita. Hän ei voinut käyttää kenkiä, joten hänen oli aina käytettävä getoja (japanilaisia puukenkiä). Siihen aikaan monet ihmiset käyttivät getoja, joten asia ei aiheuttanut hänelle suuria ongelmia jokapäiväisessä elämässä, sen sijaan hänellä oli vaikeuksia, kun olisi pitänyt osallistua kenttäretkelle tai urheilutapahtumaan, sillä niissä ei voinut käyttää getoja. Siitä huolimatta ja koska tilanteeseen ei saatu apua, hän käytti kahta kerrosta sotilassukkia.
Jalkansa takia sisartani kiusattiin kamalasti. Tuolloin huhuttiin, että atomipommitauti oli tarttuvaa, joten joillakuilla ihmisillä oli tapana osoittaa sisartani ja sanoa esimerkiksi, että "sormeni mätänevät" tai "jos menet liian lähelle katsomaan, saat taudin." Vielä monta vuotta atomipommin jälkeen, kun hän kävi peruskoulua, häntä kohdeltiin jonkinlaisena ilmestyksenä ja jotkut ihmiset tulivat kaukaa katsomaan häntä.
Sisareni ei kuitenkaan koskaan kertonut minulle tai isoäidillemme, että häntä oli kohdeltu sillä tavoin. Hän ei valittanut kipua ja sanoi vain: "Isoäiti, oliko se todella niin mahtavaa, että onnistuin selviytymään?" Koska se oli jotakin, mitä hänelle jatkuvasti lapsesta saakka sanottiin, vaikutti siltä, että hän yritti saada itsensä ajattelemaan: "Oli hienoa, että selvisin. Joten vaikka olen palanut näin pahasti, on hienoa olla elossa." Viime aikoina olen katsonut sisareni muistiinpanoja. Niiden joukossa näin kohdan, johon hän oli kirjoittanut: "Tuolloin ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla", mikä sai minut taas kerran ajattelemaan, miten hirvittävän vaikeaa hänellä on täytynyt olla.
Hänelle kerrottiin, että jos hän haluaisi jalkaleikkaukseen, se olisi tehtävä vasta sen jälkeen, kun hän täyttää noin 15 vuotta. Lukioaikoinaan hän pääsi vihdoin kesälomalla leikkaukseen, jota hän oli todella paljon toivonut jo kauan. Sisareni odotti sitä suurella innolla, sillä hän sanoi aina haluavansa käyttää kenkiä, kun hän siirtyi lukioon. Hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi pystynyt pukemaan kenkiä jalkoihinsa. Vaikka hänen vatsastaan ja takamuksestaan siirrettiin ihoa, kun hänen jalkansa epämuodostumia yritettiin korjata, siirretty iho muuttui mustaksi ja hänen pikkuvarpaansa jäi noin 3 cm sivuun. Ennen leikkausta sisareni sanoi: "Pystyn käyttämään urheilukenkiäkin tavalliseen tapaan", mutta edes nyt, 65 vuoden kuluttua atomipommituksesta, hän ei vieläkään voi käyttää kenkiä normaalisti.
Koska hänen pikkuvarpaansa hankautui ja kipeytyi, hän yritti käyttää urheilukenkiä, joihin oli leikattu hänen varpaalleen sopiva aukko, mutta sitten varvas hankasi aukkoa vasten ja aiheutti myös hiertymiä. Sellaisia päiviä ei ollut juuri koskaan, jolloin hänen jalkansa ei olisi vuotanut verta. Luultuaan muiden ihmisten tuntevan olonsa epämukavaksi nähdessään hänen kenkänsä veressä, hän maalasi kiinni tarttuvan veren hammastahnalla.
Kun sisareni saapui atomipommista selviytyneiden sairaalaan, hän tapasi tohtori Tomin Haradan, joka sanoi hänelle: "Älä koskaan epäröi kertoa minulle, jos on jotakin, mistä haluat puhua." Valmistuttuaan lukiosta hän puhui tohtori Haradan kanssa, joka esitteli hänet Los Angelesissa asuneelle japanilaiselle pastorille. Koska isämme oli menehtynyt ennen kuin sisareni oli mennyt lukioon, perheemme rahatilanne oli tuohon aikaan heikko. Lukion opettaja esitteli siskolleni osa-aikatyön, jossa hän työskenteli ahkerasti 20-vuotiaaksi. Siinä vaiheessa hän oli viimein onnistunut säästämään tarpeeksi rahaa menolippua varten ja lähti Amerikkaan.
Pastori huolehti hänestä, ja hän onnistui saamaan töitä pesulasta, josta saatu palkka kattoi hänen elinkustannuksensa. Luulen, että hän koki kovia aikoja, mutta hän todella antoi kaikkensa ja asuu nykyään yhä Los Angelesissa. Vaikka hän ajatteli, ettei voisi koskaan mennä tavalliseen tapaan naimisiin, hän nai japanilaisen miehen Amerikassa, ja heitä on siunattu kolmella lapsella.
Osakassa tapahtunutta
Suunnilleen viikon kuluttua sisareni leikkauksesta menin käymään Osakassa asuvan ystävän luona. Sisareni sanoi minulle: "Tilani on jo vakaa, joten mene vain käymään Osakassa."
Menin paikallispikajunalla ja saavuin perille illalla, mutta koska en tiennyt, missä ystäväni talo oli, pysähdyin poliisikopille kysyäkseni asiaa. Vaikka kyseessä oli nuori poliisi, hän oli erittäin ystävällinen ja saattoi minua melkein tunnin, kun etsin osoitetta. Kun löysimme ystäväni talon, sanoin poliisille: "Kiitos paljon. Olitte suureksi avuksi." Sen jälkeen hän kysyi minulta, mistä olin kotoisin, ja vastasin olevani kotoisin Hiroshimasta. Hän astui yhtäkkiä askeleen taaksepäin ja kysyi: "Onko tuo atomipommin Hiroshima?" Vastasin: "Kyllä", johon hän vastasi: "Nainen Hiroshimasta – tämä on minulle epämiellyttävää. Nainen Hiroshimasta, joka on altistunut atomipommille." Hän sanoi tämän sellaisella ilmeellä, jonka mukaan hän tulisi saamaan minulta jonkin bakteerin. Siihen asti en ollut ajatellut kovinkaan paljon atomipommille altistumista, joten olin todella järkyttynyt tästä tapauksesta.
En kyennyt puhumaan sisareni kanssa tästä tapauksesta. Puhuin siitä Osakassa asuvan ystäväni kanssa, mutta hän sanoi minulle: "Sinun ei missään tapauksessa pitäisi kertoa tästä siskollesi, koska se saa hänen olonsa todella kurjaksi." Sen jälkeen en tulisi koskaan kertomaan kenellekään muulle, että olin Hiroshimasta.
Tapaus vaatekaupassa
Tämä tapaus juontaa juurensa yli kymmenen vuoden taakse, kun autoin asiakasta vaatekaupassa. Joku minulle täysin tuntematon henkilö lausui minulle yhtäkkiä sisareni nimen ja kysyi minulta, olinko hänen isosiskonsa. "Kyllä, näin on. Miten niin? Mistä tunnet hänet?", kysyin häneltä. Tuo henkilö asui Furuessa, ja tuohon aikaan sisartani koskevat juorut kantautuivat yhä niin pitkälle.
Tämän tapauksen, Osakassa tapahtuneen ja useiden muiden tapahtumien vuoksi olin sisareni Amerikkaan lähdön kannalla. Ajattelin, että jos hän haluaisi jättää kiusaamisen ja ennakkoluulon taakseen Japaniin ja mennä maahan, jossa kukaan ei tiennyt hänestä mitään, sisareni todennäköisesti tuntisi itsensä onnelliseksi siellä.
Rauhantoivotus
Mielestäni ihmiset, jotka eivät todellisuudessa ole kokeneet atomipommitusta, eivät voi todella ymmärtää siitä selviytyneiden tuskaa. Omaan sormeen viiltäminen on todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun koet kipua, mutta et voi ymmärtää, millaiselta viilto tuntuu toisesta ihmisestä. Tämän vuoksi uskon, että on hyvin vaikeaa ilmaista, miltä atomipommituksen kokeminen tuntui.
Sota haavoitti meitä sydänjuuriamme myöden. Ulkoisten haavojen lisäksi myös monia muita haavoja jäi jäljelle, ja jopa kymmenien vuosien jälkeen nämä haavat särkevät yhä. Sisareni inhoaa sodasta tai atomipommista puhumista niin, että lapsuudesta lähtien hänellä oli aina tapana vain poistua paikalta milloin tahansa puhuimmekaan aiheesta. Muutettuaan Amerikkaan hän pukeutui aina tummiin sukkahousuihinsa piilottaakseen haavansa eikä hänelle enää koskaan tullut mieleenkään puhua atomipommista.
Sotiminen on ehdottomasti lopetettava. |
