Atomipommitusta edeltänyt elämä
Olin tuolloin 17-vuotias ja asuin äitini ja isosiskoni kanssa Misasa-honmachi 3-chomessa Hiroshiman kaupungissa (nykyinen Nishi-ku). Isäni oli kuollut, ja vaikka minulla oli kolme vanhempaa veljeä, heistä vanhin oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois, kun taas kaksi muuta veljeäni oli kutsuttu asepalvelukseen, ja he olivat Yamaguchin prefektuurissa.
Siihen aikaan työskentelin Hiroshiman yleisradioasemalla yleisten asioiden osastolla. Asema sijaitsi Kami-nagarekawa-chossa (nykyinen Nobori-cho, Naka-ku), ja sitä ympäröivästä alueesta oli tullut avoimen aukion kaltainen, koska talot oli evakuoitu ja purettu. Muistan, että asema lähetti paljon armeijaan liittyvää ohjelmaa, joten ikkunoita oli vahvistettu ilmahyökkäyksiltä suojautumiseksi.
6. elokuuta
Tuon päivän aamuna ilmahyökkäyshälytys oli annettu, joten en voinut poistua talosta vähään aikaan ja olin myöhässä töistä. Hälytys peruutettiin ja saavuin töihin noin klo 8. Kuten aina kollegani ja minä aloimme siivota toimistoja annettujen tehtävien mukaisesti. Kun menin minulle osoitettuun asemanjohtajan huoneeseen, kuulin sisäpihalla olevan naisen sanovan: "Taivaalla lentää B-29!" Kiinnostuin asiasta ja juuri kun aioin lähestyä ikkunaa, ikkunan ulkopuolella välähti äkillinen kirkas salama. Salama oli punainen, ja sen valo oli samanlaista kuin se, joka syntyy tulitikkua raapaistaessa, mutta tämä oli paljon suurempaa ja voimakkaampaa. Peitin välittömästi silmäni ja korvani molemmilla käsillä ja kyykistyin siihen paikkaan. Niin meitä oli tuohon aikaan opetettu tekemään pommin räjähtäessä. Pimeydessä se tuntui ikään kuin painottomuuden tilalta, jossa rätisevä tunne levisi koko kehooni. Ei sillä, että se oli tuskallista, mutta se oli niin outo tuntemus, että ajattelin tekeväni varmasti kuolemaa täällä. Tuolloin en sitä huomannut, mutta räjähdys oli hajottanut lasin aivan pieniksi paloiksi ja palaset olivat jääneet kiinni kasvoihini ja vasempaan käsivarteeni saaden kehoni peittymään vereen. Vielä nytkin vasemmassa poskessani on juuttuneita lasinsirpaleita.
Hetken kuluttua pysyin paikallaan ja kuulin sitten heikosti ihmisten ääniä käytävältä. Huone oli pikimusta, enkä nähnyt mitään. Siitä huolimatta ajattelin, että minun täytyi päästä ulos sieltä, joten yritin liikkua käytävästä tulevia ääniä kohti, jolloin törmäsin miehen selkään. Niinpä ajattelin: "Minun pitäisi paeta tämän miehen kanssa...olen yhä elossa." Tartuin tiukasti hänen vyöhönsä ja seurasin hänen takanaan, kunnes pääsimme vihdoin uloskäynnin lähelle. Ihmiset olivat kokoontuneet uloskäynnin luokse, jossa avasimme raskaan oven ja onnistuimme menemään ulos. Ympärillä oli pimeää kuin aamunkoiton aikaan, ja kaikenlaisia räjähdyksessä ilmaan lennelleitä esineitä putosi taivaalta. Kun katselin asemalta ulos tulleita ihmisiä, huomasin, että heidän kasvonsa olivat pikimustat ja hiuksensa sojottivat pystyssä, he olivat veren tahrimia ja heidän vaatteissaan oli sirpaleita. Emme tienneet kuka kukin oli ennen kuin kuulimme toistemme äänet.
Luulimme, että asema oli ollut pommituksen kohteena ja vahingoittunut pahasti. Lähistöllä sijaitsi Chugoku Shimbunin rakennus, jossa aseman tilausosastolla oli sivutoimisto, joten menin pihamaan ulkopuolelle muutaman samalta yleisten asioiden osastolta työskennelleen naisen kanssa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, ettei ainoastaan asema ollut vahingoittunut. Kaikki ympäröivät rakennukset olivat täysin maan tasalla, ja siellä täällä oli tulipaloja. Chugoku Shimbun -rakennuksen viidennessä ja kuudennessa kerroksessa sijaitsevan sivutoimistomme ikkunoista tuli voimakkaita liekkejä. Tästä syystä pakenimme Shukkeien-puutarhaan, joka oli aseman lähellä. Kun liekit valtasivat alaa läheltä, kuulin romahtaneiden talojen alle loukkuun jääneiden ihmisten ja perheenjäseniään etsivien ihmisten huutoja, mutta olin niin epätoivoinen pyrkiessäni itse pakoon, etten voinut tehdä mitään heidän auttamisekseen.
Suuri määrä ihmisiä oli hakeutunut turvaan Shukkeien-puutarhaan. Ylitimme puistossa olevan lammen yli kulkevan sillan ja saavuimme Kyobashi-joen rantaan. Puiston puut alkoivat palaa ja liekit lähestyivät vähitellen joenrantaa, jossa pysyttelimme, kunnes joen lähellä ollut korkea mänty lopulta räjähti liekkeihin valtavalla jylinällä. Hyppäsimme jokeen ja seistessämme rintaan asti vedessä katselimme ympäröivää näkymää, jolloin vastakkaisella rannalla oleva Ohsuga-cho syttyi tuleen ja liekkien kipinät putosivat jatkuvasti päällemme. Kuumuus kasvoi voimakkaaksi vastakkaisella rannalla ja takanamme leviävien palojen vuoksi, joten vietimme iltaan asti aikaa siirtymällä toistuvasti jokeen ja sieltä pois.
Niin monet ihmiset pakenivat joenrannoille, ettei missään lähellämme ollut paikkaa, johon olisimme voineet istuutua. Armeijan asemapaikka oli lähellä, joten paikalla oli paljon sotilaita. Koska heillä oli ollut lakit päissään, heillä oli vielä hiuksia, jotka olivat jääneet jäljelle lautasta muistuttavaan muotoon samalla, kun muut osat heidän kehoistaan olivat palaneet kokonaan ja he vääntelivät tuskasta. Siellä oli äiti, joka pysyi vain hiljaa paikoillaan pitäen vauvaansa. Hänen ylävartalonsa oli täynnä repeytymiä, ja arvelin hänen vauvansa todennäköisesti jo kuolleen.
Palaneiden ja loukkaantuneiden ihmisten saattoi lakkaamatta kuulla pyytävän: "Antakaa minulle vettä, antakaa minulle vettä!", ja jotkut taas huusivat: "Et saa juoda vettä." Joukossa oli paljon pahoin palaneita ihmisiä, jotka eivät kyenneet kestämään kipua, ja he hyppivät jokeen. Suurin osa jokeen hypänneistä ihmisistä ei palannut takaisin pinnalle elossa, vaan virta vei heidät mennessään. Kuolleiden ruumiit ajelehtivat yhä enemmän joen yläjuoksultakin alaspäin ja täyttivät joen koko leveydeltään. Silloinkin kun olimme joessa, kuolleiden ruumiit kelluivat jatkuvasti vierellemme, joten työnsin niitä poispäin käsillä, jotta ne jatkaisivat lipumista alavirtaan. Tuolloin en tuntenut yhtään pelkoa, koska olin edelleen niin hätääntynyt. Olin todistamassa näkymää, joka on vieläkin onnettomampi kuin mikään helvettiä kuvaava maalaus.
Tulipalo oli niin voimakas, ettemme voineet liikkua mihinkään, joten vietimme koko päivän Shukkeien-puutarhan joenrannalla. Auringonlaskun aikoihin pieni pelastusvene tuli etsimään aseman työntekijöitä. Aseman henkilökunta päätti mennä joen itäpuolella sijaitsevan itäisen harjoituskentän hätäapuasemalle, ja pieni vene vei meidät hiekkarannalle joen vastakkaiselle puolelle. Olin huolissani äidistä, joka oli yksin kotona, joten sanoin heille, että halusin mennä kotiin hätäasemalla käymättä. Työtoveri sanoi silloin: "Älä ole naurettava. On erittäin vaarallista palata kaupunkiin", ja hän pidätteli minua väkisin. Koska taloni oli Misasa-honmachissa Hiroshiman kaupungin länsiosassa, minun olisi pitänyt mennä suoraan kaupungin liekeissä olleen keskustan läpi päästäkseni sinne. Kaikki vastustivat minun lähtemistäni sinne, joten annoin vastahakoisesti ymmärtää meneväni heidän kanssaan, mutta heti kun minulla oli mahdollisuus, lähdin hiljaa pois heidän seurastaan. Kuulin niiden ihmisten ääniä, jotka huomasivat, että olin jättänyt heidät, mutta sanoin vain: "Olen pahoillani" ja suuntasin itse kotiin.
Matka kotiin
Lähdettyäni työtovereideni luota tulin paikkaan, jossa Tokiwa-silta ylittää Kyobashi-joen. Sillan länsipuolelta eli Hakushiman suunnasta tuli loukkaantuneita ihmisiä jatkuvassa jonossa, mutta kukaan ei mennyt vastakkaiseen suuntaan. Sitten tapasin kaksi rautatietyöläistä, jotka halusivat ylittää sillan. He olivat matkalla Yokogawan asemalle, joten pyysin heitä ottamaan minut mukaansa, mutta he kieltäytyivät sanoen: "Emme tiedä, pääsemmekö perille vaiko emme, joten emme voi ottaa sinuakin mukaan. Koeta päästä hätäapuasemalle." En kuitenkaan antanut periksi ja seurasin vain heitä salaa, neljä tai viisi metriä heidän perässään. Kun liikuimme liekkien läpi, he katsoivat toisinaan taakseen, mutta silloin pysähdyin ja seurasin heitä taas uudestaan. Koska seurasin heitä taukoamatta, he luovuttivat lopulta ja sanoivat: "OK, voit kulkea perässämme. Kävele siitä, mistä me kävelemme." He osoittivat vaaralliset paikat matkan varrelta.
Liekkejä vältellen ohitimme postipalveluviraston sairaalan ja saavuimme Misasa-sillalle. Sillan molemmin puolin istui riveissä loukkaantuneita sotilaita niin, ettei siellä ollut tilaa edes kävellä. He olivat todennäköisesti lähistölle sijoitetun 104:n Chugoku-yksikön sotilaita, ja he kaikki valittivat tuskissaan. Ylitimme sillan jollakin tavalla yrittäen olla astumatta loukkaantuneiden sotilaiden päälle, saavuimme rautateille ja kävelimme niitä pitkin, kunnes pääsimme Yokogawan asemalle. Erosin sitten rautatietyöläisistä, joiden muistan sanoneen minulle: "Ole varovainen matkallasi kotiin."
Jälleennäkeminen äitini kanssa
Kävelin yksin kohti Misasassa olevaa taloani. Vaikka kaikkialla oli jo pimeää, tien molemmat puolet olivat edelleen liekeissä. Siellä missä oli rajuja liekkejä, minun piti juosta päästäkseni niiden ohitse. Taloni sijaitsi Yokogawasta Misasan kautta pohjoiseen menevällä tiellä. Kun lopulta saavuin kotiin, vaikka kotini oli jo palanut maan tasalle, näin äitini seisovan läheisellä kadulla. Olin niin iloinen nähdessäni hänet elossa, että halasin häntä, ja aloimme molemmat itkeä.
Äitini oli istunut peilin edessä talomme toisessa kerroksessa silloin, kun atomipommi räjäytettiin. Vaikka toisen kerroksen huoneet olivat romahtaneet sisäänpäin, äitini oli nurkkahuoneessa, joten jostain syystä se ei romahtanut. Koska portaita oli mahdotonta käyttää, joku asetti hänelle tikkaat ulkopuolelta ja hän pystyi kiipeämään sieltä alas.
Talo oli pysynyt romahtaneena koko aamupäivän, ja kun liekit levittäytyivät hitaasti lähemmäksi, se syttyi lopulta tuleen iltapäivällä. Ennen kuin talo syttyi tuleen, äitini oli onnistunut vain viskaamaan futonit ulos talosta, mutta pakenevat ihmiset ottivat ne peittäen niillä päänsä ja menivätniiden kanssa pois. Talomme pihalle oli kaivettu eräänlainen ilmahyökkäyssuoja, jonne olimme varastoineet arvokkaita tavaroita, kuten kimonoja, mutta liekit pääsivät myös sinne ja ne paloivat. Äitini oli kantanut ämpärillisiä vettä talomme edessä virtaavasta purosta ja heittänyt sitä yhä uudelleen tuleen, ja vaikka hän kaivoi suojan heti esiin, suurin osa sen sisällöstä oli palanut. Vaikka hänen naapurinsa suosittelivat häntä pakenemaan Mitakiin, hän oli huolissaan sisarestani ja minusta, joten talon palaessa, hän pakeni ainoastaan kadun toisella puolella olevalle pellolle ja vain odotti sisareni ja minun palaavan kotiin.
Sinä yönä äitini ja minä leiriydyimme keskelle peltoa. Ihmiset pakenivat talomme edessä kulkevaa tietä pitkin läpi koko yön, kun taas pelastautumisessa auttaneet ja hätäapua antaneet ihmiset menivät edestakaisin. Saatoin vain tuijottaa tätä näkymää miettien, mitä minulle tapahtuu. Keskellä yötä jotkut avustushenkilöt antoivat meille riisipalloja syötäviksi, ja juuri kun olin vajoamassa uneen, aurinko alkoi nousta.
Sisareni etsiminen
Vaikka ihmisvirta ei pysähtynyt myös 7. päivänä, sisareni Emiko ei palannut kotiin. Äitini oli huolissaan sisarestani ja sanoi itkien: "Mitä hänelle on tapahtunut? Hän saattaa olla kuollut..." En kestänyt katsoa äitiäni sellaisena, joten seuraavana eli 8. päivänä lähdin sisareni naapurustossa asuvan kaverin kanssa etsimään häntä. Jälleen kerran jouduin todistamaan näkymiä suoraan helvetistä.
Sisareni työskenteli Hiroshiman keskuspuhelinlaitoksessa Shimonakan-chossa (nykyinen Fukuro-machi, Naka-ku). Menin Yokogawasta Tokaichi-machin (nykyinen Tokaichi-machi 1-chome, Naka-ku) kautta ja kävelin raitiotietä pitkin. Palaneiden raunioiden poistamiseksi ei ollut tehty mitään, mutta raitiotie oli leveä, joten pystyin juuri ja juuri kulkemaan katua alas. Kaupunki oli täynnä kuolleiden ruumiita, joten minun piti olla varovainen, etten astunut yhdenkään päälle. Tera-machin (nykyinen Naka-ku) suunnassa näin kuolleen hevosen, joka oli turvonnut. Tokaichi-machin lähistöllä oli henkilö, joka seisoi liikkumattomana ruumis mustaksi palaneena ja molemmat kädet levitettyinä. Pidin sitä outona, mutta kun katsoin tarkemmin, tajusin, että henkilö oli kuollut seisoessaan sillä tavalla. Siellä täällä näin useita ihmisiä, jotka olivat upottaneet päänsä palovesisäiliöihin ja joiden ruumiit makasivat päällekkäin kasassa. Katujen reunat olivat aivan täynnä ruumiita samalla kun niiden keskellä oli ihmisiä, jotka vielä hengittivät ja toisia, joiden kuulin vaikertavan tai sanovan "Vettä, vettä." Siellä ei ollut yhtäkään tervettä ihmistä. Kaikkien vaatteet olivat palaneet, ja lisäksi heidän vartalonsa olivat palaneet ja turvonnut heidän näyttäessään pikimustilta nukeilta. Ajattelin, että jos sisareni oli lyyhistynyt ja makaisi jossakin sen sekamelskan keskellä, en koskaan pystyisi löytämään häntä. Ruumiiden yli astuen ylitin Aioi-sillan ja pääsin Kamiya-chohon (nykyinen Naka-ku), mutta sen pidemmälle emme enää päässeet, joten palasimme Misasaan. Ajattelin, ettei siskoni mitenkään voisi olla elossa huomioon ottaen neolosuhteet.
Onneksi sisareni palasi yksin kotiin viikon kuluttua atomipommituksesta. Vaikka hän oli loukkaantunut vakavasti pommituksessa ollessaan puhelinvirastossa, hän pakeni Hijiyama-kukkulalle, josta hänet vietiin sitten hätäapuasemalle Kaitaichi-chohon, Aki-guniin (nykyinen Kaita-cho) saamaan hoitoa. Hän oli viettänyt siellä noin viikon, kun hän kuuli, että kuorma-auto oli menossa Hiroshiman kaupunkiin toimittamaan hätäapua, jolloin hän pyysi heitä ottamaan hänet mukaansa. Vaikka he kielsivät häntä kerran lähtemästä sanoen, ettei vakavasti haavoittuneen henkilön pitäisi matkustaa kuorma-autossa, hän oli päättänyt päästä kotiin, joten kun hän huomasi mahdollisuutensa tulleen, hän hyppäsi kuorma-auton takaosaan ja he veivät hänet aina Tokaichi-machiin asti. Koko matkan Tokaichi-machista nilkuttaneen sisareni vaatteet olivat repeytyneet, hän oli veren peitossa ja hänellä oli eripariset kengät jaloissaan. Ellei olisi tiennyt mitä oli tapahtunut, olisi luullut, ettei hän ollut tervejärkinen ihminen. Koska talomme oli palanut maan tasalle, äitini ystävä antoi sisareni nukkua talonsa nurkassa. Heti sen jälkeen, hän jäi sänkyyn ja häilyi elämän ja kuoleman välillä.
Sisareni hoitaminen
Lasinsirpaleet olivat juuttuneet kiinni sisareni koko selkään, ja hänen käsivarsilihaksistaan oli repeytynyt irti paloja kuin lohkotuista granaattiomenoista. Poistin joka päivä lasinsirpaleita hänen selästään neulan avulla, mutta haavoihin tuli matoja. Sen naisen tytär, jonka talossa hän yöpyi, oli jo kuollut atomipommituksen vuoksi, mikä sai meidät huolestumaan siitä, että aiheutimme hänelle vaivaa. Niinpä palasimme talomme palaneisiin raunioihin. Vanhin veljeni tuli ja keräsi palanutta puuta rakentaakseen meille pienen suojan, joka suojaisi meitä sateelta, ja muutimmekin sinne jatkamaan sisareni hoitamista. Vuoteenomaa sisartani ei voitu viedä hätäapuasemalle, joten joku jakoi meille vähän voidetta, mutta se ei riittänyt parantamaan häntä kokonaan. Hänen hiuksensa olivat lähteneet kokonaan ja hän yski verta, mikä sai meidät monesti ajattelemaan, että hän oli lähellä loppua. Äitini meni joka päivä kukkuloille poimimaan dokudamin (eräänlaisen japanilaisen yrtin) eli viherkameleonttilehden lehtiä, keitti niitä niiden vihreässä kuivaamattomassa tilassaan ja antoi tätä juomaa teen sijaan sisarelleni ja minulle. Tämä vihreä lehtitee tuoksui voimakkaasti, mutta äitini sanoi sen toimivan vastalääkkeenä. Ehkä se toimi, sillä noin kolmen kuukauden jälkeen, jona aikana sisareni ei pystynyt seisomaan, hän alkoi toipua ja palasi myöhemmin töihin. Hän piti huivia ja lakkia piilottaakseen päänsä siihen asti, kun hänen hiuksensa kasvoivat takaisin. Hänen vammoistaan jäi arpia, joten hän ei koskaan käyttänyt hihattomia vaatteita, ja vielä tänäkin päivänä hänen kolhiintuneet kätensä ovat uurteiset.
Sodan jälkeinen elämä
Sain tiedon sodan päättymisestä jonkun kertoessa siitä minulle. Vaikka kuulin sodan päättyneen, en voinut täysin käsittää sitä. Kun olin lapsi, meille opetettiin, ettei Japani voi koskaan hävitä, ja minä uskoin siihen täysin. Kun työskentelin asemalla, myös siellä puhuttiin vain voitosta, eikä häviöstä lausuttu koskaan sanaakaan. Kuitenkin, kun kuulin, että myös Nagasakiin oli pudotettu samanlainen pommi, ajattelin, että olisi parasta, että sota päättyisi, jos meitä vastaan hyökätään usein tällaisilla pommeilla.
Koska Kami-nagarekawa-chossa ollutta rakennusta ei voitu käyttää, asema muutettiin Toyo Industries Co. -yritykseen Fuchu-chohon, Aki-guniin. Minun piti huolehtia sisarestani ja minun piti myös matkustaa töihin junalla, sillä Toyo Industries sijaitsi kaukana, joten kuultuani sellaisia huhuja, että juuri saapuneet miehitysjoukot saattavat kohdella naisia kovakouraisesti, lopetin työni asemalla. Sen jälkeen työskentelin noin vuoden läheisessä yrityksessä ja sitten vähän aikaa toisessa, jonne entinen opettajani esitteli minut, ennen kuin menin naimisiin.
Huolimatta siitä, että kävelin ympäri Hiroshimaa 6. ja 8. elokuuta, en koskaan kärsinyt vakavista atomipommituksen aiheuttamista vaivoista. Vaikka minulle kerrottiin, että sellainen sairaus voi ilmaantua milloin tahansa, en kuitenkaan koskaan puhunut sairauteen liittyvästä levottomuudesta. Jos sairastuisin, niin sitten käsittelisin sitä silloin. Enemmän kuin sitä, ajattelen aina mitä tekisin tulevaisuudessa.
Rauhantoivotus
Tähän asti en mielelläni halunnut puhua atomipommituksesta. Vaikka kunnioitan atomipommin uhreja vuosittain Cenotaphissa, en ole koskaan palannut Shukkeien-puutarhaan, jonne pakenin 6. elokuuta. Nykyinen Shukkeien-puutarha on ihana puisto, mutta jos näkisin lammen ylittävän kaarevan sillan, muistaisin tuon päivän kauhut, joten en vain voi mennä sinne. Jos muistelen sitä, alan itkeä ja sanat takertuvat kurkkuuni.
Monet atomipommille altistuneet ihmiset ovat jo kuolleet, joten jäljellä on vain muutamia, jotka voivat vielä puhua siitä. Siitä huolimatta, että myös minä olen ikääntymässä, halusin puhua helvetillisistä näkymistä, jotka voin vieläkin muistaa selvästi, ja jakaa kaikki kokemukseni nuorten ihmisten kanssa, jotta ydinaseita ei käytettäisi enää koskaan. Peruskoulussa oleva lapsenlapseni on kiinnostunut sodasta ja rauhasta, ja on tullut kysymään minulta: "Isoäiti, koitko sinä atomipommin?" Toivon todella, että pystymme luomaan maailman, jossa kenenkään ei tarvitse kokea sellaisia vaikeuksia. |
