●Elämä sodan aikana
Synnyin vuonna 1921 (Taisho 10) Tonogamurassa, Yamagata-gun Hiroshiman-läänissä (Tonogamura vaihtuoi myöhemmin nimensä Kakechoksi, ja on nykyään nimeltään Akiotacho).

Muutin pois vanhempieni luota joko vuonna 1940 tai 1941, ja asuin Tsutsugasonin (nykyisen Akiotachon) opettajan luona jonka pääasiallisena tehtävänä oli opettaa oppilaille hyvää köytöstä. Kyseinen opettaja tunnettiin hyvin ankarana. Opin häneltä hyvän käyttäytymisen lisäksi teeseremoniaa ja kukkienasettelua. Saamani opetus on auttanut myöhemmässä elämässäni merkittävästi. Muutaman vuoden kuluttua opettaja kuoli ja Tsutsugasonin johtaja pyysi minua jatkamaan aikaisemman opettajani työtä. Siten minusta tuli kylän palkkaama opettaja.

Samoin aikoihin aloin tapailla kylämme johtajan veljenpoikaa Hisashi Kawamotoa jonka kanssa avioiduin toukokuussa 1944 (Showa 19). Olimme jo entuudestaan tuttuja sillä isäni oli töissä Tonogamuran virastossa. Solmittuamme avioliiton asuimme mieheni vanhempien (appi:Kamesaburo, anoppi:Sekiyo) luona Tsurumi-sillan lähellä, joka sijaitsee Hiroshimassa Hijiyamahonmachin alueella. Mieheni toimi kelloseppänä, mutta koska samassa kylässä ei ollut tarvetta useammalle kellosepälle, hän joutui työnsä takia matkustamaan kauas. Sodan aikana kaikesta oli puutetta ja siten työvelvoite koski myös naisia. Myöskään kotonamme ei tarvittu kahta kotiäitiä, joten menin töihin Kasumichon tukikohdan varastoon missä appeni oli töissä.

●Ennen atomipommia
Myös appeni ja anoppini olivat molemmat lähtöisin Tonogamurasta. Anoppini oli aikeissa lähteä Tonogamuraan 3. elokuuta, mutta hän muutti aamulla mielensä ja kehotti minua sanomalla: "Lähde sinä kuitenkin etukäteen, menen itse lyhtyfestivaalin aikana ja vietän siellä yhteensä kymmenen päivää." Siten lähdin matkaan Tonogamuraan tarkoituksenani olla vanhempieni luona 3.-5. elokuuta. Lähdettyäni anoppini otti minut vielä kiinni Tsurumi-sillalla lähettääkseen mukanani hyvänlaatuisen aurinkovarjon, jottei se hajoisi pommituksen aikana. Hän pyysi minua jättämään sen vanhempieni luokse. Viimeiset sanat mitä kuulin anoppini sanovat olivat: "Sano terveisiä isällesi ja äidillesi, ja muista palata takaisin sovittuna päivänä (5 päivä)". En kuitenkaan silloin aavistanut että nämä sanat jäisivät viimeisiksi mitä kuulin hänen sanovan. Vanhempieni luona halusin kuitenkin rentoutua ja pitkittää oleskeluani, ja siten tarkoitukseni oli palata takaisin 5 päivä viimeisellä yölinja-autolla. Kuljettaja ei kuitenkaan ottanut minua kyytiin, ja siten jouduin tahtomattani palaamaan takaisin vanhempieni luokse. Minut nähtyäni isäni moitti minua sanomalla: "Kukaan ei saa rikkoa antamaansa lupausta, säälin Kawamoton isää ja äitiä". Lisäksi isäni lähetti sähkösanoman Kawamotolle että seuraavana päivänä Chiyoko palaisi varmasti takaisin kotiinsa.

●6.- 9. elokuuta
Seuraavana päivänä (6. elokuuta) minun olisi pitänyt lähteä matkaan jo varhain aamulla koska olin viipynyt kauemmin kuin mitä olin luvannut. Siitä huolimatta en kiirehtinyt. Jos olisin lähtenyt matkaan aikaisin, olisin ollut atomipommin räjähtäessä vieläkin lähempänä. Kello oli 8.15. Tunsin kirkkaan valon ja valtavan äänen, kuin maa olisi järissyt. Ympärillä leijui rikkinäisiä palaneita paperinpaloja, jossa luki "Hiroshiman kaupunki". Tiesin että jotain oli meneillään Hiroshimassa. Pian sain tietää että jotain hirvittävää oli tapahtunut. Halusin lähteä takaisin, mutta vallitsevasta tilanteesta johtuen käveleminen ei naisilta tai lapsilta olisi onnistunut, ja siten isäni lähti Hiroshimaan tutkimaan tilannetta. Ensin hän meni kotiimme Hijiyamahonmachiin, jossa kaikki oli tuhoutunut tulipalossa. Palopaikalle oli kiinnitetty kyltti, jossa luki että asukkaat on siirretty tukikohdan yhteydessä olevaan asuntolaan. Sinne saavuttuaan isäni onnistui löytämään mieheni ja tämän vanhemmat. Anopilla oli kauheat palovammat ja hän oli kuolemaisillaan. Todettuaan mieheni, apin ja anopin tilanteen isäni lähti tarkistamaan Higashihakushimachossa asuvan setäni vointia. Sedän koti oli täydellisesti tuhoutunut ja hänet oli evakuoitu Koiin saakka. Serkkuni joka oli opiskelijamobilisoinnin johdosta osallistunut rakennusten purkutöihin, oi kuollut.

Isäni käveli edestakaisin, kunnes lopulta palasi Tonogamuraan. Kuultuani että mieheni on tukikohdan asuntolassa, lähdin 8. elokuuta aamulla Hiroshimaan. Matkustin ensin linja-autolla, jonka jälkeen vaihdoin junaan (Kabe-linja). Kaben aseman edessä oli paljon haavoittuneita, jotka näyttivät olevan kuolemaisillaan. Kunkin haavoittuneen tyynyn viereen oli asetettu vain yksi säilyketölkki. Perheitään etsivät ihmiset katsoivat heitä tutkivasti ja kutsuivat nimeltä, mutta kukaan ei jaksanut vastata. Nähdessäni paljon loukkaantuneita huoleni omasta perheestäni kasvoi entisestään.

Mitakin asemalla matkanteko keskeytyi, ja matkustajien piti poistua junasta. Sieltä jatkoin matkaa kävellen tukikohdan asuntolaan kantaen happamia luumuja, riisiä, sekä muita ruokia joita olin saanut vanhemmiltani. Koko seutu oli kuitenkin palanut maan tasalle eikä jäljellä ollut lainkaan tuntomerkkejä, joten en pystynyt päättelemään mihin suuntaan minun olisi pitänyt kulkea, ja siten kävelin ympyrää. Nähdessäni nuotin lähdin sitä kohti, koska uskoin että siellä olisi ihmisiä joilta voisin kysyä reittiä. Näkemäni liekit olivat kuitenkin kuolleiden poltettuja ruumiita. Kuolleita oli poltettu joka puolella, sillalla, tien laidalla, pellolla, ei ollut paikkaa missä niitä ei olisi poltettu. Näkemistäni palaneista ruumiista huolimatta en tuntenut minkäänlaista hajua, uskon että aistini olivat turtuneet.

Saavuin vihdoin tukikohdan asuntolaan 9. päivä kello 3.00 yöllä. Anoppini oli jo kuollut, mutta koska kuolemasta oli vasta muutama tunti, hänen ruumiinsa oli vielä paikoillaan. Atomipommin pudotessa anoppi oli ollut pellolla. Ollessaan suojaamattomana hän oli saanut palovammoja koko vartaloonsa, ja leuka ja rinta olivat palaneet poroksi. Vartalo oli hirveässä kunnossa. Appeni mukaan anopin voihkiminen oli yllättäen loppunut, ja sytytettyään valon hän huomasi että anoppini oli kuollut. Seuraavana päivänä appeni teki puulaatikon, laski anoppini laatikkoon ja poltti tämän perunapellolla.

●Mieheni kuolema
Mieheni oli ollut kotona eikä hän siten ollut saanut mitään merkittäviä ulkoisia vammoja. Kuultuaan pellolla olevan äitinsä huutoa mieheni oli mennyt ulos.

Heräsin aamulla kello 5.00 15. elokuuta. Mieheni sanoi: "Ei tarvitse nousta ylös", mutta valmistin silti riisikakun, sillä oli kuudes anoppini kuoleman jälkeinen päivä. Lisäksi valmistin meille kolmelle ruuaksi riisipuuroa. Mieheni oli aivan hiljaa. Hän nukkui appeni kanssa samassa huoneessa, mutta appeni huomaamatta mieheni oli kuollut. Ruumiille alkoi kerääntyä kärpäsiä, joten hankin hänelle kuolintodistuksen jossa kuolema oli kirjattu tapahtuneeksi 14. päivä, vaikka todellisuudessa se oi 15. Tein tämän siksi että saimme luvan polttaa ruumis mahdollisimman pian. Taas appeni teki puulaatikon, jonka sisälle laitoimme mieheni, ja poltimme hänet. Appeni oli ollut täysin murtunut suorittaessaan anoppini polttohautausta, ja siten hän pyysi minua osallistuisin mieheni ruumiin polttamiseen. Minun oli kuitenkin vaikeata sytyttää tulta sillä mieheni oli ollut elossa vielä samana aamuna. Ruumis oli kuitenkin pakko polttaa. Sytytin tulen, mutta sen sytyttyä en kuitenkaan kyennyt jäämään viereen. Yritin poistua, mutta koska en kyennyt seisomaan tai kävelemään jouduin palaamaan kotiin ryömimällä. Koska ympäristössä oli useassa paikassa poltettu vainajia, maa oli yhä kuuma, ja sain polviini ja käsiini palovammoja.

Seuraavana päivänä kun menin keräämään talteen mieheni luita, taivaalla lensi vihollisen lentokone. Ihmettelin miksi ilmahyökkäykset varoittavat sireenit eivät olleet soineet. En tiennyt vielä vähään aikaan että sota oli loppunut.

●Syankaliumia itsemurhaa varten
Kaikki naisille oli tukikohdassamme jaettu syankaliumia, jotta voisimme kapselin nielaisemalla välttää sen häpeän että amerikkalaiset sotilaat raiskasivat meidät. Mieheni kuoltua pidin itseäni täysin tarpeettomana ja olin aikeissa myrkyttää itseni. Appeni käydessä tekemässä kuolinilmoitusta virastossa, join vettä ja tarkoitukseni ottaa tämän jälkeen syankaliumia. Mieleeni tuli kuitenkin ajatus apestani, ja siitä miltä hänestä tuntuisi palatessaan virastosta ja löytäessään minut kuolleena. Tämän mielikuvan vuoksi jätin aikeeni toteuttamatta. Leikkasin pitkät hiukseni ja poltin ne mieheni jäänteiden kanssa, sanoin hänelle samalla: "Pahoittelen etten voinut lähteä yhdessä kanssasi, tämä on minun tunteeni sinua kohtaan ". Jos appeani ei olisi ollut, olisin nielaissut syankaliumi-kapselin.

Vaikka palasin Tonogamuraan, pidin silti syankaliumin tallessa. Pikkuveljeni kuitenkin tuhosi sen polttamalla, sillä hän ei luottanut mitä tekisin sillä. Palaessaan siitä lähti kammottava haju.

●Appeni kuolema
Appeni oli ollut atomipommin pudotessa tukikohdassa, ja hän oli saanut selkäänsä pahoja palovammoja. Tämän vuoksi hän nukkui aina vatsallaan. Mieheni kuoltua aikomuksemme oli appeni kanssa palata yhdessä Tonogamuraan. Hän kuitenkin kuoli 25. elokuuta. Vaikka olin vasta 24-vuotias, olin menettänyt mieheni, anoppini ja appeni, ja siten olin hyvin yksinäinen. Itseäni ei olisi haitannut vaikka olisin kuollut. Sitä ennen minun olisi kuitenkin toimitettava kolmen ihmisen tuhkat heidän syntymäkaupungissa olevalle suvulleen. Sitä ennen minulla ei ollut lupaa kuolla.

●Tonogamuraan
6. syyskuuta palasin vihdoin Tonogamuraan kantaen mukanani mieheni, anoppini ja appeni jäljelle jäänyttä tuhkaa. Mieheni suku järjesti heille hautajaiset. Itse olin todella laihassa ja heikossa kunnossa, mutta suku piti minusta huolta. Heidän ansiostaan olen elossa, ja olen siitä heille kiitollinen. Muiden syödessä normaalisti, minäkin aloin syödä heidän mukanaan. Aikaisemmin oli ollut vaikea saada ruokaa, ja nyt kun sitä oli tarjolla aloin syödä koneellisesti silloinkin kun minun ei tehnyt mieli. Tämä oli kuitenkin hyvä asia.

Palattuani Tonogamuraan tein muutaman vierailun Hiroshimassa. Kerran ulkomaalainen, joka oli aikaisemmin ollut vanki, lähti Hiroshimassa seuraamaan meitä. Olimme siihen mennessä kävelleet paljon ja olimme uupuneita. Makurazaki-taifuunin jälkeen tiet olivat yhä käyttökelvottomia ja siten olimme joutuneet kävelemään maastossa. Lähdimme pakoon, mutta kokemus oli niin pelottava että se on syöpynyt mieleeni.

●Uusi avioliitto
Menin uusiin naimisiin vuonna 1957. Miehellä oli ennestään kolme lasta, joista nuorin oli 2-vuotias. En ole koskaan kasvattanut lapsia, ja ajattelin ensin kieltäytyä kosinnasta. Kuitenkin tavattuani lapset näin kuinka ihania he olivat. Tiesin etten pystyisi synnyttämään lapsia, ja haluaisin kuitenkin kasvattaa niitä, ja siten päätin avioitua uudelleen.

●Terveydentilanne
Minulla on ollut huoli omasta terveydestäni pitkän aikaa. Monet lääkärit tutkineet minua. Kerran kun minulta poistettiin hammas, verenvuoto ei meinannut loppua millään. Tämän jälkeen minun piti aina ottaa yleislääkäri mukaan mennessäni hoidattamaan hampaita.

Seitsemän vuotta sitten jouduin munasarjasyövän takia leikkaukseen (vuonna 2001, Heisei 13). Syöpä oli edennyt suolistoon, ja suolesta jouduttiin leikkaamaan 50 cm. Munasarjasyöpä on vaikeasti parannettavissa, jos se on päässyt suolistoon asti, selviytymiseen tarvitaan ihme.
Sairastaessani munasarjasyöpä, kaikki ruuat olivat maistuneet suussani kirpeiltä. Viime aikoina olen alkanut taas tuntea syödessäni samaa kirpeyttä, ja siksi hakeuduin sairaalaan tutkimuksiin. Minulle diagnosoitiin suolisolmu, ja jouduin jäämään hoitoon.

●Atomipommin jälkeen
En joutunut suoraan alttiiksi ydinräjähdykselle, mutta räjähdyksen jälkeen kärpäset pesiytyivät vartalooni, ja munivat joka puolelle vartalooni, käsiin, jalkoihini ja selkääni. Siten ihostani kaivautui näkyviin paljon matoja, mikä tuntui kuin hyttyset olisivat pistelleet ihoani. Selkääni jäi niistä jäljet, ja siksi en halua käydä julkisissa kylpylöissä.

Selkäni nähdessään lääkäri ihmetteli kerran jälkiä, ja kysyi mistä ne ovat peräisin. Kerroin että ne johtuvat atomipommista, ja hän tiedusteli olinko ollut pommin aikana ulkona ja saanut säteilyä. Niin se ei kuitenkaan ollut.

Mielestäni rauha on tärkeä asia, ja sotia ei saa kukaan aloittaa. En hyväksy edes jatkuvaa riitelyä kotioloissa, ja siten sitäkin tulisi mielestäni välttää.