●Tilanne ennen 6. elokuuta
Siihen aikaan kotini sijaitsi Kamitenmachossa, ja perheeseemme kului äiti, isoveli, isosisko ja minä. Isäni, Toshio Omoya, oli kuollut sodassa Kiinassa vuonna 1938. Olin vielä pieni isäni kuollessa ja siten muistan hänet ainoastaan valokuvista. Katsoessani isäni valokuvaa olin aina sanonut: "sä ei voi tulla ulos kuvasta, koska hänelle ei ole annettu getoja".

Äitini, Shizuko, kasvatti meidät yksin. Hän halusi panostaa koulutukseemme tavallista enemmän, ja siten hän järjesti meille mahdollisuuden opiskella kalligrafiaa ja balettia. Ennen isoveljeni pääsykoetta äitini meni joka aamu toimittamaan rituaalin johon kuului sata rukousta. Aviomiehensä kuoltua äitini uskoi että hyvä koulutus on ainoa lahja jonka hän pystyy antamaan lapsilleen.

Tämän vuoksi äitini teki samaan aikaan useampaa työtä, ja työskenteli aamusta iltaan. Isoveljeni ja isosiskoni auttoivat aamuisin äitiäni lehtien jakamisessa, vaikka olin itse pieni, muistan miten kävelin heidän perässään.

Äitini oli töiden vuoksi aina kiireinen, mutta setäni perhe asui saman kunnan alueella minkä lisäksi isovanhempani asuivat Hirosemotomachin lähellä. Myös naapurimme tuntuivat kuin omilta sukulaisilta, sillä kaikki auttoivat ja pitivät meistä hyvää huolta.

Silloin monet kansakoulut päättivät evakuoida oppilaat joko yhtenä ryhmänä tai vaihtoehtoisesti siten kaikki lähetettiin sukulaisten luokse. Olin silloin Tenman koulussa kolmannella luokalla, ja isosiskoni Sumie oli saman koulun kuudennella luokalla. Meidän molempien luokat evakuoitiin samaan Yukichossa sijaitsevaan temppeliin. Vaikka äitini ja isoveljeni, Toshiyuki, tulivat tapaamaan meitä joka viikko ja toivat mukanaan perunoita, elämä oli silti pienille lapsille rankkaa erossa äidistä. Äitini sanoi tällöin: "On parempi kuolla kaikki yhdessä, jos kuitenkin kuolemme". Vastasin: "Haluan takaisin kotiin, haluan yhdessä kotiin". Siten palasimme takaisin Kamitenmachoon. Jälkikäteen olen ajatellut, että jos olisimme jääneet paikkaan jossa olimme evakuoituna, olisimme kaikki saattaneet selviytyneet elävänä.

●Tilanne 6. elokuuta
Minulla ei ollut koulua 6. elokuuta, joten leikin kaverini kanssa naapuristossa.

Kun katsoin taivaalle näin B 29-pommittajan tulevan pilvien seasta, piirtäen oman jälkensä taivaalle. Vaistomaisesti suljin silmäni ja peitin korvani, sillä olimme harjoitelleet tekemään siten kun uskoimme pommin olevan pudonneen. Koska silmäni olivat kiinni, en nähnyt lainkaan välähdystä.

Onnekseni satuin olemaan juuri silloin seinän vieressä räystään alla enkä tuntenut kuumuutta tai saanut haavoja. Kaverini sai pienen kolhun päähänsä. Ryömimme ulos romahtaneista raunioista ja palasimme koteihimme.

Palatessani kotiin äitini odotti minua, ja näin että hän on haavoittunut. Äitini oli ollut riisinjakelupaikassa hakemassa riisiä, ja ollut kotimatkalla atomi-iskun tapahtuessa. Lähdimme yhdessä pakomatkalle, ja äiti otti mukaansa ainoastaan ensiapulaukun.

Katsoessani ympärille näin että rakennukset olivat tuhoutuneet ja sillankaide oli liekeissä. Ylitimme sillan ja jatkoimme matkaa Koin suuntaan. Pakomatkallamme kohtasimme mustuneen ihmisen joka pyysi apua: "Antakaa vettä, antakaa vettä". Pakeneminen oli kuitenkin ainoa mitä pysyimme tekemään. Kadun yhä etten edes kysynyt hänen nimeään.

Saavuttuamme vihdoin Koin kansakoululle, huomasin, ettei minulla ollut kenkiä jalassa. Siitä huolimatta, että olimme kulkenet pakomatkamme aikana kivimurskan keskellä en siltikään ollut saanut haavoja jalkoihini.

Koulun luokissa ja käytävillä oli runsaasti haavoittuneita. Siellä äitini sai ensiapua vammoihinsa. Hänellä oli pahoja palovammoja käsissään, jaloissa ja selässä, pieniä palovammoja kasvoissa minkä lisäksi pään luu oli painunut sisäänpäin. Lääkkeitä ja hoitoa oli mahdollista saada vain rajoitetusti, ja nyt kun muistelen, en ole enää edes varma saiko hän oikeasti lääkkeitä vai ei.

Tämän jälkeen lähdimme kaupungin Ogawachimachiin järjestämään suojapaikkaan. Sinne saavuttuamme taivaalta alkoi sataa mustaa vettä, jolta yritimme suojautua lähistöllä olleella rautalevyllä. Vähän aikaa sateen lakattua isoveljeni, Toshiyuki, tuli paikalle.

Isoveljeni oli aikaisemmin ollut Matsumoton teknisen koulun toisella luokalla, mutta nyt hänet oli lähetetty työntekijäksi Ujinaokissa sijaitevalle Kanawajiman tehtaalle. Ollessaan kaverinsa kanssa matkalla tehtaalle hän joutui alttiiksi atomipommille Miyuki-sillan lähellä. Huolestuneena kohtalostamme hän kääntyi takaisin ja lähti etsimään meitä. Hiroshima Dentetsun pääkonttorin ympäristö oli palanut täysin eikä sieltä voinut kulkea läpi. Siksi veljeni kulki ensin kohti Syudon yläastetta, tämän jälkeen ylitti veneellä Motoyasu-joen, jonka jälkeen joutui vielä veneellä ylittämään Ota-joen, tämän jälkeen sillan yli, kunnes vihdoin saapui keskipäivällä Kannonmachiin. Matkan aikana joku oli pyytänyt apua koska oli jäänyt sortuneen päiväkodin alle, mutta veljeni ei pystynyt tekemään mitään. Hänellä oli kiire saada selville oman perheensä kohtalo, ja hän pahoitteli, ettei pysty olemaan avuksi.

Saavuttuaan kotiin tulipalo oli lähestymässä rakennusta, ja hän sai sen sammutettua palotorjuntaämpäreillä. Kuulin tämän jälkikäteen. Koska kukaan ei ollut kotona veljeni lähti etsimään meitä Ogawachimachin suunnasta, ja siten tapasimme vihdoin toisemme.

Kuudennen päivän aamuna isosiskoni oli sanonut: "Äiti, en halua mennä kouluun". Mutta koska äitini oli suunnitellut että siskoni jatkaisi opintojaan Yamanakan tyttölukiossa, hän piti tärkeänä että siskoni suorittaa ahkerasti opintonsa ja pakotti siskoni koulumatkalle miltä hän ei koskaan tullut takaisin.

●Tilanne 7 päivän jälkeen
Seuraavana päivänä isoveljeni Tenma kokuminin kouluun etsimään isosiskoani, joka ei ollut tullut takaisin. Isoveljeni etsi siskoani joka paikasta, mutta hänelle kerrottiin että isosiskoni oli ollut siivoamassa rehtorin kansliaa kun räjähdys oli tapahtunut. Rakennus oli romahtanut ja jäljellä ei ollut kuin tuhkaa.

Äitini, isoveljeni ja minä jäimme kolmestaan pariksi päiväksi Ogawachimachin suojapaikkaan. Äiti murehti kuitenkin koko ajan isosiskoni kohtaloa, ja lähdimme siksi takaisin kotiimme.

Kotiin palattuamme äitini oli koko ajan makuulla, ja hänen haavojaan oli lääkitty ainoastaan yhden kerran ollessamme Koin kansakoululla.
Kotimme oli onneksemme säästynyt tulipalosta ja naapurit lainasivat futoniamme. Tämän huomattuaan tätimme, Sueko Omoya, suuttui meille ja huusi meille: "Miksi?! Miksi annatte naapureiden käyttää futonianne ettekä anna sitä omalle äidille?!" Isoveljeni oli vielä teknisen opiston toisella luokalla, ja minä kävin kansakoulun kolmatta luokkaa. Nykyään luokka kutsuttaisiin yläasteeksi ja ala-asteeksi. Olimme vielä lapsia emmekä osanneet hoitaa asioitamme. Tätimme tultua paikalle hän piti meistä huolta. Tätini aviomies, Shigeo, oli isäni pikkuveli. Hänet oli kutsuttu Yamaguchin osastoon, mutta hän tuli takaisin Hiroshimaan koska vaimo ja tytär, Nobue, olivat Hiroshimassa. Ilman setäni ja tätini apua olisimme olleet vaikeuksissa.

Äitini kasvojen palovammat paranivat nopeasti ja olimme siitä iloisia, mutta selän vammat olivat yhä pahoja. Selässä olevien palovammojen kuivuttua luulimme että ne ovat paranemassa, mutta yhtäkkiä iho kuoriutui kokonaan, ja kävi ilmi että madot peittivät kokonaan irronneen nahan alaisen alueen. Huomaamattamme madot olivat onnistuneet lisääntymään selän ihossa, emmekä pystyneet poistamaan niitä. Äitini nukkui hyönteisverkon suojassa, minä ja isoveljeni hänen vieressään. Madoista lähtevä haju tuntui iljettävältä.

Vakavista vammoista huolimatta äitini ei valittanut, eikä sanonut "sattuu" tai "kutittaa". Hän ei myöskään halunnut juoda vettä. Ainoastaan hän pyysi: "Haluan syödä persikkaa, haluan syödä persikkaa". Siksi tätini kävi ostamassa niitä Inokuchin suunnalta. Jälkikäteen olen ajatellut että äidilläni oli varmaan jano.

Aamulla 4. syyskuuta äitini kuoli. Tätini sanoi meille: "Voi että, äitisi on jo kuollut", ja vasta silloin huomasin että hän ei ole enää elossa. Äitini oli pystynyt elossa vielä kuukauden vaikka hänen kallonsa oli murtunut, ja hän kärsi muutenkin vakavista vammoista. Sotilaiden evakuoidessa haavoittuneita kuorma-autoihin, äitini oli kieltäytynyt lähtemästä kotoa ennen kuin saisi tietää mitä isosiskolleni oli tapahtunut. Jotkut jotka oli saanut samanlaiset vammat, olivat hoitoa saamalla parantuneet. Äitini oli kuitenkin huolissaan vain isosiskostani joka ei ollut palannut takaisin, ja eli toivossa että vielä tapaisi hänet.

Me, hänen jäljelle jäänyt perheensä, poltimme hänen ruumiin paikalla, jossa Koseikani oli sijainnut. En kyennyt tuntemaan surua, tai vuodattamaan kyyneleitä. Uskon että tunteeni olivat lamaantuneet. Sinä päivänä satoi, emmekä pystyneet heti polttamaan äitini ruumista.
Kaupungin kaikki rakennukset olivat romahtaneet ja palaneet tasaisiksi, siten pystyin näkemään Hiroshiman aseman ja Ninoshima-saaren kotoamme saakka. Joka paikassa oli ruumiita, myös joessa ja sotilaat keräsivät niitä ja polttivat ne nuotioissa. Maassa oli vielä kuukauden päästä ruumiita ja kuljimme niiden ohitse sen enempää ajattelematta. Emme tienneet atomipommin vaikutuksesta, ja ruuan puutteessa soimme naapuripeltojen pernoja tai maahan istutettua riisiä jotka olivat saaneet säteilyä.

●Atomipommin jälkeinen elämä
Äitini kuoltua lähdimme Midoriin kylään jossa saisimme apua sukulaisiltamme, ja voisimme nukkua yömme heidän varastossaan. Isovanhempamme olivat jo menneet edellä. Atomipommin pudotessa isoisäni, Tomekichi Omoya, ja isoäitini, Matsuno, olivat olleet turvassa kotinsa olohuoneessa. Vaikka isoisäni oli ollut terve saapuessaan Midoriin kylään, hän sairastui yllättäen ja kuoli viisi päivää äitini kuoleman jälkeen. Setäni, Shozo oli asunut vanhempieni kanssa Hirosemotomachissa. Hän oli pommin aikana ollut kotinsa eteisessä mutta ei tiedetä mitä hänelle oli tapahtunut.

Asuessamme Midoriin kylässä elämämme oli toisinaan hankalaa, koska kaikki oli niin erilaista. Kävin Midoriin kylän koulua, mutta noin vuoden kuluttua palasimme takaisin Hiroseen. Yhteisvoimin tasoitimme maanpintaa siten että pysyimme rakentamaan väliaikaisen rakennuksen, jossa asuimme. Setäni ja tätini ryhtyivät kasvatusvanhemmiksemme, ja he huolehtivat meistä kuin omista lapsistaan. En ole pystynyt tuntemaan surua kuolleista vanhemmistani.

Myöhemmin kasvaessani olen kuitenkin alkanut vähitellen ikävöidä vanhempiani. Kun tapaan serkkujani joiden kanssa kasvoin kuin sisaruussuhteessa ja suoritimme ala-asteen kotiopettajan opetuksella, nähdessäni heitä tunnen joskus kateutta ja ikävää. Setäni perhe teki työkseen kotona huonekaluja, ja minä toimin yrityksen kirjanpitäjänä. Asuin setäni perheessä kunnes itse menin naimisiin.

●Avioliitosta ja sairaudesta
Aikaisemmin monet halusivat salata olevansa atomipommin uhreja. Erityisesti naiset pitivät asian salaisuutena eivätkä hankkineet todistusta atomipommin aiheuttamista terveyshaitoista. Pidin itsestään selvänä että avioituisin setäni ja tätini valitsevan miehen kanssa, siten avioiduin järjestetyn avioliiton perusteella. Mieheni ei onneksi välittänyt siitä että olen atomipommin uhri. Naimisiin mentyäni olin huolissani lapseni terveydestä. Itselläni on kilpirauhassyöpä.

Avioliiton jälkeen olin huolissaan syntyneestä lapsestani. Minulla on kilpirauhanen syöpä. Isoveljelläni ja serkullani ovat myös sairastuneet syöpään, ja tyttärelläni on auditiivinen hermokasvain. Olen surullinen siitä että hän on sairastunut atomipommin johdosta.

●Toive maailmanrauhasta
Olen kertonut lapsille kokemuksistani. Olen myös käynyt rauhanmuseossa kertomassa atomipommin uhreista.

Aikaisemmin arjen kiireiden takia en juurikaan ehtinyt käydä perheeni haudoilla, mutta nykyisin käyn tilaisuuksissa, keskustelen perheiden kanssa, jonka jälkeen palaan kotiini. Jos äitini olisi elossa, pitäisin hänestä huolta. Kun näen sen ikäisiä mitä hän olisi nyt, haluan auttaa heitä sillä en koskaan pystynyt tekemään sitä omalle äidilleni.

Olen kiitollinen siitä että olen saanut olla kohtuullisen terve vaikka monet muut ovat tulleet uhratuiksi. Aina kun muistan omaa äitiäni, ajattelen että haluan oman lapseni vuoksi pysyä terveenä mahdollisimman pitkään.