●Siihenastinen elämäni
Olin 31-vuotias ja työskentelin Komachin sijaitsevassa Chugoku Haiden Oy:ssä (nykyiseltä nimeltään Chugoku Sähkövoima Oy). Asuin vaimoni Mikien ja kahden lapsemme (3-vuotias poika ja 7-kuukauden ikäinen tyttö) kanssa vuokra-asunnossa, Otemachissa. Suoritettuani Onomichin yläasteen olin saanut ajokortin helmikuussa vuonna 1934 ja olin aloittanut työni Chugoku Haidenissa, muistaakseni 20 tai 21-vuotiaana. Chugoku Haidenin aikana minut oli kutsuttu armeijaan kahteen eri otteeseen, ensin vuonna 1937:n syyskuusta vuoden 1941 tammikuuhun, ja toisella kerralla vuonna 1942:n syyskuusta vuoden 1943 marraskuuhun saakka. Suoritin siis vuorotellen asepalvelusta tai olin töissä.

Vuonna 1945 maaliskuun lopussa näin useasti miten lentotukialuksilta lähtöisin olevat lentokoneet tulivat kuin sudenkorennot suorittamaan hirvittäviä pommi-iskuja Kureen. Pommitusten aikana pakenimme kotimme alla olevaan maakuoppaan, joka oli todennäköisesti sinne kaivanut asunnon edellinen omistaja. Pommisuojassa oli tukalaa koska lapset olivat pieniä (3-vuotias ja 7-kuukautta vanha), eivätkä he pysynet paikoillaan. Totesin ettemme voineet jatkaa asumista niissä olosuhteissa, ja lähetin maaliskuun lopussa vaimoni ja lapset Mukoetaan, joka sijaitsee Futami-gunin Wadamurassa (nykyiseltä nimeltään Miyoshi-shi, Mukoetamachi), jossa vaimoni vanhemmat asuivat. Jätimme kotimme huonekalut työpaikkani varastoon, ja perheeni lähti matkaan ilman suurempia tavaroita.

Perheen lähdettyä asuin yrityksen varastossa. Käytyäni toukokuun alussa lauantaina ja sunnuntaina katsomassa perhettäni, ja tultuani takaisin varastoon kaikki tavarat olivat tuhoutuneet pommi-iskusta aiheutuneessa tulipalossa. Menetettyäni tulipalossa kaikki vaatteeni palasin Wadamuraan, jossa minulle tehtiin yukata, paitaa ja housut. Tämän jälkeen palasin töihin heti ensimmäisellä junalla. Koska minulla ei ollut asuinpaikkaa, vuokrasin työkaverini avustuksella Ushitamachissa sijaitsevan asunnon, missä asuin siihen asti kunnes atomipommi oli jo pudotettu.

●Päivä jolloin atomipommi räjähti
Siihen aikaan oli olemassa kaupungin määräyksestä vartiointivelvollisuudeksi kutsuttu käytäntö, jossa ilmahälytyksen aikana tehtävään määrätyt henkilöt vastasivat alueen vartioinnista työasuihin pukeutuneina. Kotona käymässä olevat sotilaat olivat vartiossa kun 5. elokuuta tehtiin ilmahälytys. Olin vartioimassa omaa aluettani, Yanagin siltaa. Vartiovuoron jälkeisenä päivänä työ alkaa kello 8.30 (normaalisti 8.00) mutta koska en ollut saanut ilmoitusta, olin töissä jo kahdeksalta, minkä ansiosta jäin henkiin.

Minulla oli puoli tuntia aikaa ennen töiden alkamista, ja olin siten mennyt pesemään työasuani työntekijöiden kylpyosastolle juuri silloin kun atomipommi putosi. Pestessäni pyykkiä olin istumassa, mutta yhtäkkiä pommin aiheuttama tuulenpuuska lennätti minut takanani olevaan seinään ja pyörryin. Muistan ainoastaan kirkkaan valon, enkä mitään muuta. Herättyäni ympärilläni oli pölyn johdosta pimeää, mutta näin että neljännessä tai viidennessä kerroksessa riehui tulipalo. Mieleni alkoi vähitellen selkiytyä, ja ymmärsin että minun tulisi toimia. Pölyn johdosta en nähnyt eteeni, mutta etenin tunnustellen ja muistellen mitä esineitä lähistölläni oli ollut. Etenin kohtaan muistelin portaikon olevan, mutta törmäsin johonkin. Viimein kuitenkin pääsin rakennuksen vieressä olevaan vartijoiden käytössä olevaan huoneeseen. Huoneesta pystyin näkemään rautatielle. Mentyäni katsomaan rautatietä näin että juna oli suistunut päin rakennusta, ja tilanne näytti vakavalta. Aikomukseni oli etsiä itselleni jokin paikka mihin paeta ja suojautua, mutta en nähnyt ympärilläni ketään joka olisi voinut neuvoa minua mihin suuntaan lähteä.

Meille osoitettu evakuointialue oli firmamme etelän suunnassa sijaitseva Ichuun (Hiroshimakenritsu Hiroshima Daiichin yläaste) kenttä. En kuitenkaan tiennyt tätä silloin ja siksi menin rautatiestä pohjoiseen, käännyin Shirakamisyan luona oikealle, ja jatkoin matkaani Takeyachosujin kohdalla itään. Matkan aikana näin että pommin aiheuttama myrskytuuli oli kaatanut Kenjon (Hiroshimakenritsu Hiroshima Daiichi tyttölukio) seinän siten että se oli sortunut viereiselle tielle. Tiellä makasi tyttö tai nainen, joka pyysi minulta apua. Hänen vartalonsa oli jäänyt seinän alle ja ainoastaan pää oli näkyvissä. Vuosin itse verta ja lasinpalasen selässäni tuottivat tuskaa, ja pystyin vain pakenemaan.

Jatkoin matkaani etelään Takeya-joen suuntaisesti kohti Miyuki-nimistä siltaa. Vaikka Takeyaa kutsuttiin joeksi, se oli vain pieni Fukuyan kellarin ohittava puro, jota ei näkynyt edes kartassa. Matkallani en nähnyt muita pakolaisia, mutta muistaakseni joku raivasi Takeya-joen toisella puolella sijaitsevaa kotiaan ja muistan kuulleeni jonkin sanovan sanat: "vakava asia”. En tiedä mitä kello oli, mutta uskon että aikaa oli kulunut paljon.

Ennen Miyuki-sillan ylittämistä pääsin armeijan kuorma-autoon, joka vei minut Ujinan satamaan. Sieltä pakenimme laivalla Ninoshimaan. Ninoshimassa oli runsaasti haavoittuneita ja tilanne oli katastrofaalinen. Lääkintämiehet eivät kyenneet antamaan muuta ensiapua kuin kääriä haavoittuneiden vammoja siteillä, antaen ihossa olevien lasinpalojen jäädä kääreiden alle paikoilleen. Joku oli menettänyt täysin järkensä, joku huusi suureen ääneen, toinen taas raivostui huutajalle, joku juoksenteli ympäriinsä tilassa jossa ihmiset yrittivät nukkua…tällöin taas joku suuttui juoksijalle. Melusta johtuen en pystynyt nukkumaan. Kuuteen päivään en syönyt mitään. Seitsemännen päivän aamuna sain syötyä yhden happaman luumun, ja bambuputken avulla puuroa. Se oli kaikki mitä söin ollessani Ninoshimassa.

Niissä olosuhteissa uskoin kuolevani nopeasti, ja siten pyysin esimiehiltä luvan palata takaisin. 7. päivän aamulla palasin jälleen takaisin Ujinan satamaan, jossa onnekseni näin kuorma-auton.Vastuussa olevalta upseerilta tiedustelin: "Mihin olette menossa?",
Hän vastasi: "Menemme kaupungintalolle".
"Viekää minut sinne saakka" pyysin.
"Nouse kyytiin!" hän vastasi.
Siten sain kyydin kaupungintalolle, missä nousin autosta samalla osoittaen kiitokseni. Työpaikkani sijaitsi kaupungin talosta hieman pohjoiseen ja siten jatkoin matkaani kävellen. Saavuttuani perille näin kaksi työntekijää, joille kerroin: "Pakenen nyt vaimoni Mitsugin vanhempien luokse", ja annoin heille osoitteen. Kävelin Kamiyachon ja Hacchoborin ohi, ja Ushitamachissa sain yöpyä kotimajoituksessa. Levättyäni siellä yhden yön nousin 8. päivänä junaan Hesakan asemalta, ja jatkoin matkaani Wadamuraan johon perheeni oli evakuoitu. Pidin kovaa kiirettä, sillä tiesin että vaimoni oli minusta huolissaan. Matkasta en muista juuri mitään sitä lukuun ottamatta Kohein sillalla olevia ruumiskasoja.

●Tilanne atomipommin jälkeen
Saapuessani Wadamuraan selässäni oli yhä lasinpalasia. Joella vaimoni pesi selkääni päivittäin. Veri oli tarttunut nahkaan kuin kivihiiliterva. Hyytynyttä verta poistaessaan vaimoni sai irrotettua myös lasinsiruja ihostani. Poistimme veren hyytymiä ja siruja noin viikon tai kymmenen päivää, ja luulin saaneemme kaikki kerättyä. Sisälle oli kuitenkin lasia jotka alkoivat myöhemmin märkiä, ja ne poistettiin Sakaimachin kirurgisessa sairaalassa vuonna 1955, tai niihin aikoihin.

Kun uskoimme Wadamurassa että kaikki lasinpalaset oltiin saatu poistettua, aloimme jo rauhoittua. Tällöin isäni johon en ollut pystynyt olemaan yhteydessä, saapui Onomichista. Isäni ei tiennyt että olen elossa ja hänen tarkoituksensa oli tulla keskustelemaan hautajaisjärjestelyistäni. Nähtyään että olen elossa, hän oli samaan aikaan iloinen ja yllättynyt. Juotuaan hämillään hetken pihallamme vihreää teetä hän lähti takaisin Onomichiin.

Wadamurassa tunsin itseni terveeksi enkä tuntenut elimistössäni tavallisuudesta poikkeavia tuntemuksia. Lepäsin noin kolme viikkoa jonka jälkeen palasin töihin Hiroshimaan elokuun lopussa tai syyskuun alussa.

Töihin palattuani, tämä oli muistaakseni syyskuun puolivälissä, minulla todettiin melena. ja lähdin vanhempieni luokse Onomichiin lepäämään. Muistan ajankohdan koska kastanjat alkoivat pudota puista. Melenan johdosta kaikki, lääkärit mukaan lukien uskoivat että minulla on punatauti, ja siten pohdittiin pitäisikö minut eristää muista ihmisistä. Isosiskoni valmisti minulle kuitenkin ruokaa kastanjoista, ja melenani poistui. Parantumistani pidettiin mysteerinä, mutta itse uskon yhä vieläkin että kastanjaruoka auttoi minua. Söin Onomichissa paljon ja lepäsin neljä ja puoli päivää. Siten tulin terveeksi ja palasin töihini Hiroshimaan.

●Elämä sodan jälkeen
Töiden jällen alettua monet perheet olivat menettäneet kotinsa ja asuimme muiden työntekijöiden kanssa yhteistaloudessa työpaikkamme viidennessä kerroksessa. Alussa valmistimme ruuan itse, mutta myöhemmin työnantaja palkkasi henkilön vastaamaan ruuanlaitosta.

Koska osasin ajaa autoa töihini kuului hoitaa hallintoyksikön varaston kuljetuksia, ja kuljettaa lastia Hiroshimassa sijaitseviin sähkövoimaloihin.
Vuonna 1946 perheeni palasi takaisin kotiimme, ja asuimme jälleen yhdessä. Työkaverini oli saanut hankittua rakennustarvikkeita ja rakensi meille talon Enomachiin, jossa olemme asuneet 30 vuotta.

Meillä oli puutetta kaikesta, mutta vaimoni vanhemmat toimittivat meille riisiä, ja siten pärjäsimme. Vaatteemme ja futonimme olimme menettäneet työpaikan varaston tulipalossa, mutta ompelimme yukatoista uudet alusvaatteet ja saimme Onomichista futonit. Ihmiset pitivät meistä huolta, ja saimme aloitettua elämämme alusta.

●Terveydentilasta
Saimme toisen tyttären, joka syntyi heinäkuussa vuonna 1947. Olin huolissani atomipommin mahdollisesta vaikutuksesta hänen terveyteensä. Päiväkoti-ikäisenä hän kärsi nenäverenvuodosta jota oli vaikea saada tyrehtymään, ja aina jos huomasin että jokin oli eri tavalla kuin muilla lapsilla ajattelin että se johtui atomipommin vaikutuksesta.

Itse kärsin tuberkuloosista vuonna 1956. Minulla oli kasvain joka aiheutti että valkosoluni määrä väheni kahteen tuhanteen, ollessa alhaisimmillaan tuhat. Painoni oli ollut ennen tätä 65 kg, mutta sairauden johdosta se laski entisestään 8 kg. Olin ollut Hatsukaichichon Harassa (nykyisessä Hatsukaichi-shi) sijaitsevassa sairaalassa vuonna 1956 heinäkuusta lähtien vuonna 1957 saakka, ja olin vuoden ja kolme kuukautta sairauslomalla. Olin mennyt sairaalaan 7. heinäkuuta, eli "kaksoisseiskaksi" kutsuttavana juhlapäivänä. Tyttäreni, joka oli toisella luokalla, sanoi: "Tähdet eivät tapaa enää toisiaan." Tämän kommentin kuuluttuamme itkimme jokainen.

Tämän jälkeen olin pitkään terveenä kunne melena alkoi noin kymmenen vuotta sitten. Tällöin menin Nisseki sairaalaan, jossa tarkoitukseni oli olla kunnes verenvuoto tyrehtyy itsestään tai siellä saamani hoidon johdosta.

Neljä vuotta sitten sain eturauhasyövän, ja samoihin aikoihin todistuksen siitä että olen yksi atomipommin uhreista.

●Tämän hetkisiä ajatuksiani
Nyt olen 94-vuotta, ja olen kiitollinen saamastani elämästä. Kiitän myös vaimoani. Lapseni hoitavat minua. Haluan vain osoittaa kiitollisuuttani kaikesta saamastani.