国立広島・長崎原爆死没者追悼平和祈念館 平和情報ネットワーク GLOBAL NETWORK JapaneaseEnglish
 
Select a language / Suomen kieli (Finnish・フィンランド語) / Memoirs (Lue eloonjääneiden atomipommiin liittyviä kokemuksia)
 
Onni onnettomuudessa 
SHIMASAKI Jiro(SHIMASAKI Jiro) 
Sukupuoli Mies  Ikä pommituksen aikana 14 
Kirjoitusvuosi 2007 
Paikka, jossa olit pommituksen aikana Hiroshima 
Hall site Hiroshimain kansallinen rauhanmuseo atomipommien uhrien muistoksi 

●Tilanne 6. elokuuta
Siihen aikaan olin opiskelija, mutta minut oli lähetetty työkomennukselle Mitsubishi Heavy Industry Oy:n konepajalle, joka sijaitsi Hiroshimassa, Minami-Kannonchon alueella. Työmatkallani jouduin vaihtamaan Saijosta junasta raitiovaunuun, ja matka kesti yhteen suuntaan yli tunnin. Olen perheemme neljänneksi vanhin lapsi. Minulla on yksi isoveli ja kaksi isosiskoa, sekä yksi pikkusisko. Isoveljeni oli armeijassa Kyushun saarella.

Olin ollut Nichun (Hiroshiman läänissä oleva Dainin yläaste) kahdeksannella luokalla, kunnes oppitunnit lopetettiin ja lapset lähetettiin työskentelemään tehtaisiin. Itse aloitin Mitsubishin Kannonnissa sijaitsevassa tehtaassa vuonna 1944 lopussa.

Altistuin säteilylle 6. elokuuta ollessani matkalla tehtaalle neljän tai viiden luokkakaverini kanssa. Sijaintimme oli muistaakseni lähellä Minami-Kannonchon liikuntakenttää, joka on noin neljän kilometrin päästä hyposentrumilta. Jos olisin saapunut yhtä junaa myöhemmin olisin ollut pommi-iskun aikana täsmälleen Aioi-sillan kohdalla ja kuollut välittömästi. Kyseessä oli siis "onni onnettomuudessa"-tilanne.

Tapahtuman aikana tunsin ensin kirkkaan valon selkäni takaa, ja samalla tunsin niskani kuumenevan. Tämän jälkeen kuulin voimakkaan räjähdyksen. Kaaduin ja pyörryin. Palasin tajuihini noin viiden minuutin kuluttua. Katsoessani ympärille tehtaasta oli jäljellä vain teräsrungot. Rakennuksen katto oli irronnut ja lentänyt pois, vaikka etäisyytemme hyposentrumilta oli noin neljä kilometriä.

Mitä oli tapahtunut? Olivatko B 29-pommittajat iskeneet tehtaaseemme? Ei, ei, ei se voinut olla B 29-isku, ehkä Minamimachin kaasusäiliö on räjähtänyt? Kaikilla luokkakavereilla oli oma näkemys tapahtuneesta.  Käsittääkseni "varoitushälytys" oli silloin ollut peruutettua, eikä ollut enää kello 8.15 voimassa. Ennen kello kahdeksaa oli ollut "ilmahälytys", joka oli ensin madallettu varoitukseksi, ja lopulta kello 8.05 hälytystilanne oli purettu kokonaan. Olin itse kuullut sireenien ilmoittavan vaaran olevan ohi.

Tämän jälkeen saimme ilmoituksen että keskustassa oli tulipalo, ja että meidän täytyy lähteä kotiin. Kulkiessani itään taivaalta satoi vettä joka oli värjäytynyt mustaksi. Ohitin Eban ja saavuin Yoshijimasta Sendaan. Jatkoin matkaa Hiji-vuoren suuntaan ja ylitin Miyukibashi-nimisen sillan. Maassa makasi ihmisiä, jotka siltaa ylittäessäni tarttuivat jalkoihini anoen: "Anna vettä, anna vettä." En ymmärtänyt että he olivat haavoittuneet vakavasti, enkä voinut käsittää mistä he olivat saaneet palovammoja. Joku sai kiinni minusta otteen, ja sanoi: "Poika, anna vettä, anna vettä,…..olen loukkaantunut ja kurkkuni…..". Olin onnekas kun en ollut haavoittunut. Olin kauhuissani, enkä käsittänyt mistä on kyse, vaan jatkoin matkaa ihmetellen näkemääni.

Muistan että kulkiessani Hiji-vuoren lähistöllä näin sotilaan jonka vartalo oli muuttunut punaiseksi. Hänen ihonsa oli kuoriutunut kokonaan irti. Siitä huolimatta että vartalo oli hirvittävän näköinen, hän oli yhä hengissä. Minut nähdessään hän osoitti lähellä olevaa ruumista sanoen: "Poika, kuljetan sen pois kärryllä, auta jaloista!" Olin niin lamaantunut ettei auttamisestani tullut mitään. Sijaintimme Hiji-vuoren juurella oli kaukana hyposentrumista, ja siten ympärillä oli paljon myös ihmisiä, jotka eivät olleet haavoittuneet vakavasti, ja monet osallistuivat ruumiiden kantamiseen. Olen varma että näkemäni haavoittunut sotilas kuoli muutaman päivän sisällä.

En enää muista mihin aikaan yöllä saavuin Kaitan asemalle. Minulle kerrottiin että asemalta Saijon suuntaan lähtisi yksi juna yön aikana. Vähän yli tunnin odotettuani onnistuin nousemaan junaan joka oli aivan täynnä. Saavuttuani Saijon asemalle oli sähkökatkon johdosta niin pimeätä, etten pystynyt erottamaan kuka minua oli vastassa. Koska oli määrätty pimennys, ei vastassa olevia tuttavia kyennyt tunnistamaan, vain heidän äänensä kuului: "Voi sinua raukka, voi sinua raukka".

●Tilanne 7 päivän jälkeen
Setäni oli töissä Hiji-vuoressa jossa hän joutui säteilylle alttiiksi. Lähdin Hiroshimaan etsimään häntä tätini kanssa. En muista menimmekö keskustaan kuorma autolla vai jotenkin muuten, mutta olimme saaneet tietää että hän oli Ujinan lähistöllä. Lähdimme matkaan 7 päivänä varhain aamulla. Koska olin käynyt koulua Nichussa 3 vuotta, tunsin maantieteellisesti kaupungin keskustan. Tätini tarvitsi opastusta ja siksi olin hänen mukanaan.

Löysimme setäni Ujinan leirillä, joka oli perustettu sataman lähellä olevaan varastoon. Paikalla ollut sotilas asetti käytävälle ruumiita todeten: "Ai, nyt se on kuollut. Viedään se ulos." Minulle sotilas sanoi: "Yksi kuoli taas, auta kantamaan ylävartalosta". Kauhun lamauttamana olin kykenemätön olemaan avuksi. Jotkut kantoivat käytävälle kuolleita. Muutamat ihmiset kantoivat kuolleet käytävälle. Joukkueessa oli noin 20-vuotias nainen, joka oli joutunut nukkumaan alastomana, nyt hän oli kuolleena iho palovammoista mustuneena.

Vaikka toimme setäni Ujinasta Saijoon, hän kuoli kolmen päivän kuluttua, joka oli kymmenes päivänä. Autoin tätiäni suorittamaan polttohautauksen kotimme lähellä olevassa krematoriossa. Tätini kuoli kaksi vuotta sitten. Yhdessä tätini ja setäni saivat olla vain yhdeksän vuotta.

●Atomipommin jälkeinen elämä
Nichun koulussa oppituntimme alkoivat muistaakseni joko lokakuun lopussa, tai marraskuussa. Nichun koulu sijaitsi Kannoiniin rakennetussa hökkelissä, jossa opiskelimme palellen. Rakennuksessa ei ollut lainkaan lämmitystä, ja lumisateen sattuessa sitä tuli suoraan sisään avoinna olevista ikkunoista. Ennen kuin koulu siirtyi takaisin Kannoniin, oppitunnit oli järjestetty joko Kaidassa sijaitsevassa tyttökoulussa tai vaihtoehtoisesti paikallisen vahingoittumattoman ala-asteen tiloissa.

Koska halusin myöhemmin jatkaa opintojani, minun oli pakko käydä tunneilla saadakseni kerättyä vaadittavat opintoviikot. Opiskelin kylmyyttä kärsien, ja olin kiitollinen että sain osallistua tunneille vaikka ne pidettiin hökkelissä. Valmistuin suoritettuani ylä-asteen viidennen luokan, vanhaa koulujärjestelmää noudattaen. Oli vuonna 1947. Valmistukseni jälkeen jatkoin opintojani Sendaichossa sijaitsevassa Hiroshiman teknisessä opistossa.

Ammattikoulun jälkeen sain idean perustaa autokoulu. Silloin, vuodesta 1955 vuoteen 1964, autot alkoivat maailmalla yleistyä. Aloitin kaverini kanssa harjoitteluradan rakentamisen tarttumalla itse lapioihin. Ammattikoulussa suorittamillani opintoviikoilla sain kuitattua sekä teori- että ajo-opetuksen, ja hankittua itselleni kouluttajan pätevyyden. Työskentelin pääkouluttajana Hiroshiman keskustassa sijaitsevassa autokoulussa alkaen vuonna 1960.

Lopetin ajokoulun vuonna 1966. Isoveljeni oli aikeissa perustaa vanhainkodin, ja hän pyysi minua yritykseensä vastaamaan sen liikkeenjohdosta. Halusin olla avuksi, ja lähdin mukaan hankkeeseen. Veljeni toimi lääkäreiden esimiehenä, ja sain olla hänestä ylpeä. Isoveljeni ja minä toimimme yrittäjinä hankkeessa. Myöhemmin veljeni sai aivoverenvuodon ja hän menehtyi. Tämän jälkeen en pystynyt nukkumaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön. Veljeni eläessä vierailimme yhdessä Miyajiman ja Yukin vanhainkodissa. Pidemmillä automatkoilla minä ajoin autoa, ja mukanamme oli veljeäni hoitamassa sairaanhoitoja. Halusin toimia kuskina ollakseni hänelle avuksi. Isoveljeni oli keskittynyt opiskeluun ja minä lähinnä urheiluun, yhdessä toisiamme tukien. Olen todella surullinen hänen kuolemastaan.

●Työstä, avioliitosta ja jälkiseurauksesta
Pian koittaa kultahääpäiväni. Mennessäni naimisiin en pystynyt kertomaan vaimolleni että olin alistunut säteilylle. Koska tiesin että säteilyn uhreja syrjittiin kerroin hänelle että: "Atomipommin aikana olin töissä Mitsubishissa, joka oli 5 kilometriä kaukana Minami-Kannonissa. Siten sen haavoittunut lainkaan, ja saamani säteilyaltistusta on vain vähän." Vaimoni ei siten kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Poikani on farmaseutti, ja siten hän koulutuksensa kautta ymmärtää olevansa uhri toisen sukupolvessa. Tyttäremme ja poikamme synnyttyä olin jonkin aikaan huolestunut, ja salaa tarkistelin onko heissä epänormaaleja piirteitä.

Kaulaani kasvoi kyhmy kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin altistunut säteilylle. Se ei ollut kuitenkaan pahanlaatuinen. Kyhmy sijaitsi juuri siinä kohdassa mihin atomipommista heijastunut valo oli osunut. Kyhmy poistettiin leikkauksella, mutta se uusiutui jälleen kymmenen vuoden kuluttua. Tämän jälkeen kyhmy ei ole enää uusiutunut. Kyhmyjen lisäksi muita mahdollisia atomipommiin liittyviä ongelmia saattaa olla se että hampaani ovat heikentyneet normaalia aikaisemmin. Joiltain uhreilta on saattanut lähteä hiukset päästä. Eri uhreilla on jokaisella omat oireensa. Minulla hiukset eivät ole lähteneet. Sen voin kuitenkin sanoa että kaikki uhrit kärsivät normaalia enemmän väsymyksestä. Työelämässä väsyin muita nopeammin, ja siten pomot saattoivat epäillä että laiskottelen. He saattoivat moittia minua sanomalla: "Normaalisti ihminen ei väsy tällä työmäärällä, sinä taidat vain laiskotella". Väsyminen työelämässä on altistumisen tuoma ikävä ominaisuus.

●Toive maailmanrauhasta
Mielestäni henkilön, joka kertoo atomipommin vaikutuksista ja rauhan merkityksestä, kannattaa suunnitella etukäteen miten hän esittää asian nuoremmille sukupolville. Atomipommin vaikutuksesta rakennukset kaatuivat ja ihmiset kuolivat silmän räpäyksessä. Mielestäni kannattaa miettiä miten tämän voisi ilmaista. Se ei jää kuulijan mieleen, jos hänelle vain kerrotaan että: "Oi kauhea kokemus, kerrassaan kauheata". Paremmin mieleen jää jos kuvailen: "Minulta pyydettiin vettä, mutta en sitä antanut. Itse juoksi pakoon koska koko sillan alusta oli liekeissä". Mielestäni atomipommin julmuus ei välity kertomalla: "Rauhanpuistossa on museo, kannattaa käydä siellä. Lisäksi sinne on istutettu rauhanpuu". Näin ilmaistuna atomipommi ei kuulosta kovin pahalta. Muutama päivä sitten ihminen kuoli Hokkaidossa riehuneessa taifuunissa. Katsoessani tapahtumat muistuttivat minua hetkestä jolloin atomipommi oli pudonnut. Televisiossa esitetyt todenmukaiset tapahtumat jättivät katsojaan vahvan vaikutelman, jonka pienikin lapsi ymmärtää. Atomi-iskussa rakennukset sortuivat ja tulipalot riehuivat kuten saattaa tapahtua myös taifuunin aikana. Lisäksi ihmisiä kuoli 200 000. Mielestäni voisimme havainnollistaa kertomustamme atomipommista vertaamalla sitä ihmisille tuttuihin luonnonkatastrofeihin.

Atomipommin pudotuksen jälkeen sanomalehtien, Mainichin ja Asahin, valokuvaajat saapuivat kuvaamaan maisemaan syntyneitä tuoja. He kertoivat, etteivät sodan tuhot missään muualla yllä samalle tasolle Hiroshimassa. Itse olen sitä mieltä, ettei siellä tapahtuneen hirveyden kuvaileminen ole helppoa, ja siten asian esittämistä täytyy tarkkaan suunnitella.

Jatkoin myöhemmin opintojani Nichussa, joten oli selvää että monet nuoremmat koulukaverini kuolivat atomipommin vaikutuksesta ennenaikaisesti. Vähän aikaa sitten kuoli taas eräs koulukaverini. Ainoan veljeni kuoltu on tuntunut hyvin yksinäiseltä. Nykyään en pysty enää liikkumaan, ja vaimoni huolehtii minusta. Haluaisin elää vielä kaksi vuotta, ja käyttää sen ajan kertomalla elämäntarinaani kerran tai kaksi viikossa ala-asteikäisille tai nuoremmille. Tämän toteutuessa olisin onnellinen.

 
 

Kaikki oikeudet pidätetään. Sivustolla olevien kuvien ja kirjoituksien käyttö on ehdottomasti kielletty.
HOMEに戻る Top of page
Copyright(c) Hiroshima National Peace Memorial Hall for the Atomic Bomb Victims
Copyright(c) Nagasaki National Peace Memorial Hall for the Atomic Bomb Victims
All rights reserved. Unauthorized reproduction of photographs or articles on this website is strictly prohibited.
初めての方へ個人情報保護方針
日本語 英語 ハングル語 中国語 その他の言語