●Tilanne ennen atomipommia
Perheeni asui Yokogawachon alueella joentörmän vieressä, noin 100 metriä 1-chomen Yokogawa-sillasta itään. Perheeseeni kuului mieheni (Kiyoshi), sekä tyttäremme joista vanhempi oli kolme (Kazuko), ja nuorempi joka oli puolivuotias (Kiyomi).

Muistan elävästi kuinka ilmahälytyksen aikana suojauduin lasten kanssa kellariimme tehtyyn kuoppaan. Tilanne jatkui muuttumattomana päiväkausia.

●Päivä jolloin atomipommi räjähti
Aamulla 6. elokuuta mieheni ei lähtenyt lainkaan töihin, sillä hän oli saanut kutsun asepalvelukseen ja oli vielä kotona. Itse leikin lasten kanssa hippaleikkiä sillä ilmahälytys oli vihdoin peruttu.

Yhtäkkiä ikkunastamme sinkoutui tulipallo, ja oli kuin olisin imeytynyt lasten kanssa syvänteeseen.

Vanhempi tyttäreni oli jotenkin joutunut jalkojeni alle, ja hän huusi: "Äiti, olen tässä, äiti olen tässä! Huusin vastaukseksi: "Kazuko, kestä vähän aikaa, äiti pelastaa!” En kuitenkaan pystynyt liikuttamaan edes kasvojani, sillä olin täysin seinistä irronneen mullan ja kodin irtaimiston peittämänä.

Jonkin ajan kuluttua kuulin mieheni kutsuvan: "Missä Makie on!, Missä?!." Aivan kuin hän olisi kävellyt edestakaisin minua etsien. Hetken kuluttua tunsin polttavaa kuumuutta. Mieheni huusi voimattomana: "Liekit tulee liian lähelle! En löydä sinua vaikka yritän... Minun on pakko luovuttaa."

Vastasin: "olen täällä!" Hän ei kuitenkaan löytänyt minua sillä kantaessani toista tytärtä olin uudelleen peittynyt tavaroiden alle. Olin peitetty tavaroiden alla kantamalla tytärtäni olin uudelleen joutunut tavaroiden alle. Mieheni pyysi minua luovuttamaan, jolloin tiukensin otettani tyttäreni vartalosta. Suljin sormillani lapsen nenän ja suun jolloin hän itki ja huusi "ÄÄÄÄ!" pystyäkseen hengittämään. Pelästyin hänen itkuaan, ja huusin "lapseni kuolee!". Tällöin mieheni kuuli ääneni, tuli takaisin. Meitä etsien hän hoki jatkuvasti "Missä te olette!" Saatuaan raivattua reitin onkaloon johon olimme suojautuneet, hän veti esiin ensin minut sitten tyttäremme. Minua huimasi, sillä olin lyönyt pääni enkä pystynyt seisomaan. Liekit lähestyivät meitä.

 Paetessamme paikalta kysyin missä Kazuko on. Mieheni vastasi: "Nyt sinun on pakko jättää Kazuko, sillä hän ei enää liiku. Nyt sinun on vain pakko kestää!".

Kävellessäni pyysin sydämessäni anteeksiantoa: "Kazuko, anteeksi! Anna anteeksi, anna anteeksi!"

Mieheni piti toisella kädellä kädestä nuorempaa tytärtämme, ja toisella kädellä auttoi minua. Samalla hän kannusti minua hokien "Nyt täytyy jaksaa, nyt vaan on pakko jaksaa!" Olin hämärän rajamailla ja pystyin pakenemaan vain miestäni seuraamalla. Kotimme oli keskellä liekkimerta, ja olen varma että se tuhoutui kokonaan.

Mieheni kantoi minua ja tytärtämme, meitä molempia samaan aikaan, ja siten pystyimme etenemään vain pienen matkan kerrallaan. Tiellä vastaan tuli nainen jonka tukka oli sotkussa. Hän aneli mieheltäni apua: "Auttakaa! Tyttäreni on jäänyt kaatuneen pilarin alle eikä pysty liikkumaan. Auttakaa!" Mieheni kieltäytyi vastaten: "Haluaisin auttaa, mutta oma vaimoni ja lapseni tarvitsevat nyt minua, olen pahoillani!" Nainen juoksi pois. Jatkoimme matkaa kävellen ja pidimme välillä taukoja. Illan suussa saavuimme Shinjossa asuvan mieheni tuttavan luokse.

●Päivät Shinjossa
Vietimme seuraavat kolme päivää Shinjossa. Olin niin järkyttynyt kaikesta tapahtuneesta että äidinmaitoni tyrehtyi kokonaan. Jouduin olemaan makuulla jalkoihin saamieni vammojen takia, ja mieheni lähti etsimään muualta äidinmaitoa.

Ajattelin lakkaamatta talon alle jäänyttä tytärtäni, joka saattoi yhä olla elossa. Raivon kyyneleet valuivat lakkaamatta poskillani kuvitellessani häntä turhaan kutsumassa minua avukseen.

Sinjossa näin ihmisten vaeltavan jonoissa. Useimmilla oli pahoja palovammoja ja liikkuminen vaikeata. Yritin olla katsomatta heitä sillä näky sai kyyneleeni virtaamaan.

●Vanhempieni luokse, Yamaguchiin
Kolmen päivän kuluttua juna saatiin jälleen liikkeelle. Minä, mieheni ja nuorempi tyttäreni lähdimme Yokogawan asemalta vanhempieni luokse Kogushiin joka sijaitsee Yamaguchin läänissä. Junan vihdoin saavuttua asemalle jatkoimme matkaa vanhempieni luokse kävellen. Kylä on pieni ja kaikki tuntevat toisensa. Nähdessään epätoivomme kyläläiset kyselivät mitä meille on tapahtunut. Itkultamme emme pystyneet puhumaan ja kävelimme heidän ohi saapuen viimein vanhempieni luokse.

Siitä illasta lähtien en pystynyt nukkumaan, koska en pystynyt pelastamaan tytärtäni. Vanhempi sisareni ja äitini nukkuivat kanssani, jotta en olisi tappanut itseäni. Öisin hiivin ulos ja itkin suureen ääneen "Anna anteeksi, anna äidille anteeksi!". Ollessani Yamaguchissa mieheni palasi Hiroshimaan etsimään vanhemman tyttäremme tuhkaa.

Koska minulta ei tullut enää äidinmaitoa, äitini kysyi apua naapurilta, jossa oli myös pieni vauva. Minulle äitini sanoi: "Sinun jalkasi on mennyt huonoksi etkä pysty nousemaan kunnolla pystyyn. Ennen kuin voit lähteä omaan kotiisi sinun täytyy levätä ja kerätä voimia vielä pitkään". Lopulta olin vanhempieni luona kokonaisen vuoden. Jalkavamma ei ole vieläkään parantunut.

●Nuorempi tyttäreni kuolema
Vietettyäni noin vuoden Yamaguchissa palasin takaisin Hiroshimaan. Vuokrasimme talon Yokogawan alueelta aikaisemman kotimme läheltä.
Mieheni kävi usein tyttäremme kanssa yleisessä kylpylässä, ja kerran eräs asiakas kiinnitti huomionsa siihen että tyttäremme selkä oli turvonnut. Olemme kuvitelleet että hän oli ydinräjähdyksen aikana lyönyt itsensä ulkoisesti, mutta nyt veimme hänet sairaalaan tutkimuksiin. Tutkimuksissa ilmeni että neljä selkäytimen nikamaa oli vakavasti vaurioitunut. Alussa omat vanhempani pitivät tyttärestäni huolta Yamaguchissa, mutta hänen ikävöidessä isää ja äitiä siirsimme hänet sairaalaan Hiroshimaan. Sairaalamaksut olivat jatkuva ongelma, joten äitini oli yhä apunamme. Lopulta emme enää kyenneet maksamaan hoitoa, ja siirsimme tyttäremme takaisin kotiin, jossa hän lopulta kuoli vuonna 1952.

●Toive maailmanrauhasta
Toivon että sotaa ei tule enää koskaan. Toivon että maailma joskus vielä olisi sellainen jossa ihmiset tarttuisivat toisiaan käsistä. Jos ottaisimme toisemme huomioon, ihmiskunta voisi vihdoin olla onnellinen.